Katsaus vanhaan kirjallisuuteen

5. 1800-luvun kirjasuomi

5.1 Uusi vuosisata mullistaa suomen kielen

Vanhan kirjasuomen lähes kolmesataa vuotta kestänyt kausi oli kirjakielen historiassa hidasta kehitystä. Suomalaisilla oli kyllä samat oikeudet kuin muilla Ruotsin kuninkaan alamaisilla, mutta ruotsalaisia oli kaksi kertaa niin paljon kuin suomalaisia, ja pääkaupungissa ja yleensä maan keskeisillä paikoilla asui suhteellisen vähän suomenkielistä väestöä. Ruotsi oli hallinnon, akatemian ja koulujen kieli. Aika ajoin suomalaiset jopa valittivat, etteivät virkamiehet edes ymmärtäneet suomea.

Suomi joutui 1700-luvulla kahdesti venäläisten valtaan, mikä sai papiston ja virkamiehet pakenemaan Ruotsiin. Monet jäivät emämaahan pysyvästi, ja paluumuuttajat taas olivat Ruotsissa vietettyjen vuosien aikana ruotsalaistuneet. Ruotsin vallan aikana suomalaisten kansallistunteen ja äidinkielen kehitystä jarruttivat ennen kaikkea surkeat olot ja onnettomat tapahtumat, ei suinkaan Ruotsin viranomaisten tietoinen painostus.

Suomen kirjakieli syntyi 1500-luvulla. Seuraavalla vuosisadalla kehitettiin lähinnä oikeinkirjoitusjärjestelmää ja vakiinnutettiin suomen kielen käyttö kirjallisiin tarkoituksiin. 1700-luvulla ortografian kehittäminen jatkui mm. Antti Lizeliuksen toimittamissa kahdessa uudessa raamatunsuomennoksessa. Suomen kieli joutui myös ensi kertaa todellisen tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Alettiin tajuta kansanperinteen merkitys, ja keräilytoiminta sai alkunsa.

Uusi vuosisata, 1800-luku, merkitsi kirjakielen kehitykselle enemmän kuin edelliset vuosisadat yhteensä. Kansanrunouden kerääminen ja tutkiminen jatkui entistä vilkkaampana. Kirjakieli sai runsaasti vaikutteita itäisistä murteista. Alkoi myös kielen normittaminen ja sen tietoinen kehittäminen ruotsin vertaiseksi kulttuurikieleksi. Vuosisadan loppupuolella käynnistyi myös varsinainen kielenhuolto.

5.2 Suomen sodasta suomen kielen professuuriin (1810–1850)

Suomen sodan (1808–1809) lopputuloksena Suomi irtautui Ruotsista ja siirtyi Venäjän alaisuuteen autonomiseksi suurruhtinaskunnaksi. Tämä poliittinen mullistus muutti vähitellen suhtautumisen suomen kieleen. Turussa syntyi Turun romantiikan nimellä tunnettu liike (ns. ensimmäinen kansallinen herätys), joka pyrki levittämään suomen kielen käyttöä uusille aloille. Suomen kielestä alkoi tulla ruotsin kielen kilpailija – saatiinhan Turun akatemiaan vihdoin suomen kielen lehtoraatti.

Vuonna 1827 Turun palo poltti maan tasalle suuren osan kaupunkia, myös akatemian ja sen kirjaston aarteineen. Tämän jälkeen akatemia siirrettiin Helsinkiin, josta oli v. 1812 tehty uusi pääkaupunki. Turussa alkanut kansallinen liike jatkui Helsingissä Helsingin romantiikkana (tunnetaan myös nimellä toinen kansallinen herätys). (Ks. myös From monilingual to bi- and multilingual instruction at the University of Helsinki)

Vähitellen suomen kielen kannattajien ja vastustajien välinen ristiriita kärjistyi ja kansallisuusliike muuttui kiihkokansallisuudeksi. Suomalaisuuden puolustajia alettiin kutsua fennomaaneiksi, ruotsalaisintoilijoita taas svekomaaneiksi. Yhtenä fennomaanien tavoitteena oli tehdä suomen kielestä kaikilla aloilla käytettävä kulttuurikieli, ja oli ilmiselvä, ettei vanha pipliasuomi tähän tarkoitukseen riittänyt.

Agricolasta lähtien kirjasuomen pohjana oli ollut länsimurre, jonka Raamattu ja muu uskonnollinen kirjallisuus olivat vakiinnuttaneet. Kirjasuomi oli kuitenkin vieraita esikuvia (latina, ruotsi ja saksa) seuratessaan etääntynyt tuntuvasti puhutusta suomesta, varsinkin Itä-Suomessa puhutusta kielestä.

Murteiden taistelu (1810–1830)

Vanhan (kirja)suomen ja varhaisnykysuomen välinen raja on vuosien 1810–1820 paikkeilla, jolloin ns. murteiden taistelu käynnistyi. Murteiden taistelun alkua merkitsi REINHOLD VON BECKERIN suomalaisen sanomalehden Turun Viikko-Sanomien ilmaantuminen itämurteiden puhujien äänenkannattajaksi 1820.

Becker piti itäsuomalaista puhetapaa länsimurteita säännöllisempänä ja parempana sekä pahoitteli sitä, että aiemmat suomenkieliset kirjat oli kirjoitettu "Ranta-Suomalaisten kielellä", johon oli tungettu "Ruotista ja Latinasta liikoja puukstavia". Tällainen "liika puukstavi" oli mm. d, jonka Becker lehdessään hylkäsi vuoden ajaksi ja otti käyttöön lehden toisessa vuosikerrassa. Vaikka Becker oli tavallaan murreriidan alkuunpanija, hän ei halunnut muuttaa koko vanhaa länsisuomalaista kielipohjaa, vaan toivoi itämurteita hyödynnettävän vanhan kirjasuomen rikastamiseksi.

Paitsi Turun Viikko-Sanomissa Beckerin kanta kielikysymyksessä tuli selvästi näkyviin hänen 1824 julkaisemassaan kieliopissa Finsk Grammatik. Teos oli melko laaja ja käsitteli myös lauseoppia – aiemmissa kieliopeissa oli ollut vain äänne- ja muoto-oppia. Jo esipuheessa Becker tähdensi Savon murteen asemaa jonkinlaisena "perusmurteena" ja esitteli kieliopissaan useita savolaisuuksia, esimerkiksi persoonapronominien t-akkusatiivit meiät, teiät, heiät, leimaamatta kuitenkaan muotoja murteellisuuksiksi.

Becker täytti verbien taivutuksesta puuttuvat muodot teorioiduilla muodosteilla saadakseen paradigmat täydellisiksi: passiivimuotoina esiteltiin potentiaalit poltettanen, poltettanet ja konditionaalit poltettaisin, poltettaisit jne. Suomen kieltä yritettiin siis tehdä säännöllisemmäksi ja täydellisemmäksi kuin se oli. Tällaiset yritykset ovat Beckerin muuten melko onnistuneen kielenkuvauksen puutteita.

Beckerin lisäksi oli muitakin itämurteiden puolustajia. Todellinen fanaatikko oli KARL AXEL GOTTLUND, joka taitamatta kunnolla suomea ja vielä vähemmän savoa käytti kirjoituksissaan Savon murretta (jonkinlaista kvasisavoa) ja pyrki itse noudattamaan kirjoittajille esittämäänsä ohjetta: "Kirjuta niin kuin puhutaan! ja puhu niin kuin hoastetaan!" Gottlund toimi vuosikymmenet yliopiston suomen lehtorina ja toimitti 1840-luvulla kahtakin eri sanomalehteä. Hänen kielellinen vaikutuksensa jäi kuitenkin siihen, että hän havahdutti monet huomaamaan, miten vaarallista oli ryhtyä muuttamaan vanhaa kirjasuomea aivan toiseksi.

Murteiden taistelu alkoi laantua 1830-luvulla. Vanha länsimurteisiin perustuva kirjakieli sai puolestapuhujia. GUSTAF RENVALL julkaisi 1826 laajan suomalais-latinalais-saksalaisen sanakirjan pääasiassa Christfrid Gananderin neljäkymmentä vuotta aiemmin laatiman käsikirjoituksen pohjalta. V. 1840 Renvall julkaisi länsimurretta suosivan kieliopin Finsk Språklära, Enligt den rena Vest-Finska i Bokspråk vanligen Dialecten.

Jo v. 1815 Renvall oli väitöskirjassaan suomen nominien taivutuksesta kritisoinut kirjasuomessa esiintyviä muukalaisuuksia, kuten ruotsin kieltä jäljittelevää postpositioiden käyttöä ja prefiksiverbejä. Kieliopissaan hän pyrki normittamaan kieltä. Ajatusta länsipohjaisen kirjasuomen vaihtamisesta itäsuomalaiseen Renvall piti yhtä typeränä kuin "jos joku tahtoisi hylätä nykyään käytetyn ruotsin, liiaksi ranskalaistuneena ja saksalaistuneena, sekä asettaa sijaan Taalain murteen".

Toisaalta Renvall hyväksyi sen, että itämurteista otettiin kirjakieleen sanoja ja muoto-opin seikkoja (mm. ottivat pro otit, kalassa pro kalasa). Renvallin kielioppi tähdensi länsivoittoisen kielenkäytön morfologista säännöllisyyttä itämurteisiin verrattuna. Vaikka kirja sisälsi vain muoto-opin, se oli normatiivisempi kuin Beckerin ja näin ollen käyttäjilleen hyödyllisempi. Renvallin verbiparadigmoissa ei myöskään ollut teorioituja muotosarjoja. Renvall toivoi suomen kielen pääsevän oikeusistuimiin ja virastoihin sekä oppiaineeksi kouluihin. Opetuskieleksi suomea ei tietenkään vielä tässä vaiheessa edes haaveiltu.

Lönnrotin aika - itämurteista ilmaisuvaroja kirjasuomeen

Kalevalan luojana tunnettu ELIAS LÖNNROT oli alkuun sitä mieltä, että Suomen yleiskielen pohjaksi olisi otettava itämurteet. Lönnrot tunsi perin pohjin maamme eri murteet ja niiden puhujat. Runonkeruumatkoillaan Itä-Suomessa hän kuitenkin tajusi, miten syvälle vanha pipliasuomi, niin länsimurteista kuin se olikin, oli juurtunut itäsuomalaiseenkin rahvaaseen.

Niinpä Lönnrot tuli siihen tulokseen, että kirjasuomen tai oikeammin suomen yleiskielen tuli perustua eri murteiden sekoitukseen: vanha läntinen runko oli syytä säilyttää, mutta itämurteista oli saatava uutta lihaa ja verta. Lönnrot käytti itse runsaasti itäsuomalaisia sanoja ja sanontoja sanomalehdessään Mehiläisessä 1830-luvulla. Hän ei kuitenkaan esitellyt näitä uutuuksia murreasuisina, vaan noudatti äänne- ja muoto-opissa perinnäisen kirjakielen normia. Kalevalan julkaisijana Lönnrotilla oli enemmän auktoriteettia kuin monella muulla, mistä syystä hänen edustamansa kompromissikanta pääsi vähitellen voitolle.

Vuonna 1831 Helsinkiin perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), jonka sihteeriksi Lönnrot nimitettiin. Seuran tavoitteena oli omakielisen sivistyksen kohottaminen sekä sivistyneistön suomalaistaminen: sen tuli levittää tietoa Suomen historiasta, rohkaista suomen kielen tutkimusta ja julkaista suomenkielistä kirjallisuutta. Kun seuraa suunniteltiin, suomen kielessä ei ollut vielä sanaa kirjallisuus, vaan käytettiin kiertoilmauksia tai ruotsalaista sanaa litteratuuri. Lönnrot keksi sanan seuran perustamisen aikoihin, ja sana esiintyy ensi kerran SKS:n perustamispöytäkirjassa 23.1.1831. Tämä yksityiskohta osoittanee konkreettisesti, miten kehittymättömät suomen ilmaisuvarat olivat kulttuuritarkoituksiin vielä tuohon aikaan.

Seuran sihteeriksi valitun Lönnrotin tarkoitus oli laatia pöytäkirjat suomeksi. Hän kirjoittaa avauskokouksen pöytäkirjassa 23.1.1831 seuraavasti:

Alla kirjoittaneen [siis Lönnrotin] kysyttyä jos protocollat piti toimitettaman Ruotsin elikkä Suomen kielellä, valitsi Seura jälkimmäisen, liiatenki siitä syystä, että Seura ei näyttäisi epäilevänsä Suomen kielen somaisuudesta kirjallisiin toimituksiinsa.

Kuitenkin vain neljä ensimmäistä pöytäkirjaa on laadittu suomeksi, mikä osoittaa suomen kielen käytön olleen ylivoimaisen vaikeaa. Kielessä ei ollut vielä sopivaa termistöä mainittuun tarkoitukseen, joten pöytäkirjat kirjoitettiin ruotsiksi kolmenkymmenen vuoden ajan, aina vuoteen 1861. Tähän vaikutti osaltaan se, että Lönnrot muutti pois Helsingistä piirilääkäriksi Kajaaniin eikä seurassa ollut hänenlaistaan suomen taitajaa. Vasta v. 1855 Lönnrot Helsinkiin palanneena ja SKS:n esimieheksi valittuna ryhtyi pitämään puheita suomeksi. Lopulta maaliskuun 16. päivänä 1861 August Ahlqvistin ehdotuksesta pöytäkirjat päätettiin kirjoittaa suomeksi, joskin seuran keskusteluissa oli edelleen lupa käyttää ruotsia.

5.3 Suomen kielen professuuri ja kielioppien kukoistus (1840-1860)

1840-luvulle tyypillistä oli kieliopillisten ongelmien selvittely ja etenkin suomen muoto-opin normittaminen: uusia kielioppeja ilmestyi tuhkatiheään. Jo Lönnrot julkaisi Mehiläisessään artikkelisarjana ensimmäistä suomenkielistä kielioppia ja uhrasi paljon tilaa suomenkielisten kieliopin termien esittelylle. Vuoden 1841 kouluasetuksessa suomi hyväksyttiin kouluaineeksi, ei tosin pakolliseksi, ja siksi tarvittiin oppikirjoja.

Jo 1840-luvulla painettiin puolisen tusinaa suomen kielioppia, ja tulva jatkui seuraavina vuosikymmeninä. Helsingin yliopistoon perustettiin v. 1850 suomen kielen ja kirjallisuuden professuuri. Sen haltijaksi tuli Lönnrot, kun viran ensimmäinen haltija ja Lönnrotin ystävä, M. A. CASTREN vain vuoden virkaa hoidettuaan kuoli Siperian-matkojensa jälkiseurauksiin.

Ensimmäinen koulu, jossa suomea käytettiin opetuskielenä, perustettiin Jyväskylään v. 1858. Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen suomeksi kirjoitettu väitöskirja, Johdanto Suomen kirjallishistoriaan. Tekijäksi on merkitty sanomalehtimies ja "Viisaustieteen Majister RIETRIK POLÉN, Suomalaisen kielen ja kirjallisuuden Rohvessoorin, Tohtor ja Ritar Elias Lönnrotin johdolla".

Kehitys vei vähitellen siihen, että yhä useammat kaupunkien ruotsinkielisistä porvareista osasivat myös suomea, eikä ruotsin kielen taito ollut enää koulunkäynnin edellytyksenä. Yhä useammat yksikieliset suomalaiset pääsivät osallisiksi korkeammasta opetuksesta.

Suomen kieli joutui 1840-luvulta lähtien vilkkaan tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Vuosina 1816–1867, noin viidenkymmenen vuoden aikana, julkaistiin ainakin viisitoista suomen kielioppia, ja melko suurelta näyttää akateemisten väitöskirjojenkin tulva. Kieliopit on kirjoitettu harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ruotsiksi, väitöskirjat latinaksi. Lönnrotin artikkelit innostivat nähtävästi muitakin yrittämään kielen selvitystä suomeksi, ja tuloksena oli kolme suomenkielistä kielioppia: HENRIK K. KORANTERI (Corander) 1845, GUSTAF E. EURÈN 1852 ja J. LÄNKELÄ 1867.

Kielioppitermien kirjoa

On ymmärrettävää, että viime vuosisadan ensimmäisten kielioppien ja väitöskirjojen terminologia on kirjavaa, onhan kuvattavana indoeurooppalaisista kielistä poikkeava järjestelmä. Etenkin sijojen ja modusten nimityksissä vallitsi todellinen termien kirjo. Subjekti, predikaatti ja objekti olivat Lönnrotin termistössä tekiä, sanoja ja kohtalo. Näiden tilalle Lönnrot tarjosi v. 1857 termejä alus, maine ja kohde, siis nykyäänkin käyttöön kelpaavia nimityksiä. Nominin ja verbin niminä Lönnrotilla oli nimukka ja lausukka (substantiivi oli perukka, adjektiivi mainikka), myöhemmin nimisana ja tekosana. G. E. Eurén (1852) käytti puolestaan termejä nimikkö ja tehdikkö.

Nominien taivutus oli sioittelemista, verbintaivutus vertailemista. Aktiivi oli tekiällinen, passiivi tekiätön heimo (tekiä = persoona). Infinitiivien yhteisnimenä oli sianto, partisiippien verranto. Tempuksina esitetään J. Länkelän kieliopissa (1867) lähi-aika (preesens), entinen lähi-aika (imperfekti), ohi-aika (perfekti), entinen ohi-aika (pluskvamperfekti) ja tulo-aika (futuuri).

Alla esimerkkeinä Eurénin kieliopin (1852) antamat ohjeet infinitiivin (sianto), partisiippien (verranto) ja passiivin (tekiätön heimo) taivutuksesta sekä objektisäännöistä (objekti on kohtalo). Ohjeistossa esiintyvät sija- ja modusnimitykset selviävät alla olevista taulukoista 1 ja 2.

Siannon ja werrannon päätteistä emme mitään puhu; osaahan Suomalainen ne, opittuansa jo ennen sioittelemaan. Tekiättömän heimon päätteet owat myös niin yhdenlaiset ettei niistä paljo ole puhuttawaa. - - kohtalo taitaa suomessa olla joko täysinäinen eli osannainen; edellinen seisoo joko nimennössä eli yksikön omannossa, jälkimäinen aina osannossa. Täysinäinen kohtalo on monikossa aina nimentö, mutta yksikössä omanto, ellei sanoja ole ensimäinen eli toinen tekiä toiwonnossa eli käskennössä, jolloin se myös on nimentö. Kielletty sanoja saa aina osannaisen kohtalon.

Sijamuotojen nimityksiä

Kieliopin termistön kirjavuutta valaisee seuraava kooste sijamuotojen ja modusten nimityksistä (taulukot 1 ja 2). Sijakatsauksessa ovat mukana Renvallin (väitöskirja 1815, sanakirja 1820 ja kielioppi 1840), Jaakko Juteinin (Jacob Judén 1818), Koranterin (1845) ja Collanin (1847) käyttämät nimitykset.

	Renvall 1815, 1826, 1840	Judén 1818	Koranteri 1845	Collan 1847
nom.	nominativus	nominativus	nimentä	nominativus
akk.	--	accusativus totalis	--	--
gen.	possessivus/genetivus	genetivus	hallinta (omanto)	genetivus
part.	quantitivus/infinitivus	accusativus partialis	kohdinta (osanto)	infinitivus
ess.	qualitivus/essivus	nuncupativus	olenta	essivus
transl.	qualificativus/factivus	mutativus	muutunta	translativus
iness.	locativus interior inessivus	locativus inessivus	asunta	inessivus
elat.	ablativus int. / elativus	ablativus	erintä	elativus
illat.	allativus int. / illativus	penetrativus	yhdyntä	illativus
adess.	locativus exterior / adessivus	locativus superesse / possessivus / mediativus	pidäntä	adessivus
ablat.	ablativus ext. / ablativus	privativus	lähdentä	ablativus
allat.	allativus ext. / allativus	dativus	tulenta	allativus
komit.	suffixivus	--	--	komitativus
instr.	adverbialis	descriptivus	--	instruktivus
abess.	defectivus/caritivus/ abessivus	negativus	vajanta	abessivus
		(+vocativus)		(+prolativus)

Taulukko 1. 1800-luvun kielioppien sijatermistöä

Renvall ei tyytynyt Vhaelin 80 vuotta varhempaan sijatermistöön, vaan esitteli omansa väitöskirjassaan v. 1815. Sanakirjan lyhyessä kieliopillisessa katsauksessa hän vaihtoi useat nimet uusiin: mm. paikallissijat saivat tällöin nykyiset nimensä. Tanskalainen kielitieteilijä RASMUS RASK oli v. 1818 matkoillaan oleskellut Turussa Renvallin luona 2–3 viikkoa ja lukenut tämän ohjauksessa suomea. Oli Raskin ehdotus, että Renvall laati sanakirjan alkuun lyhyen kieliopillisen katsauksen. Rask jatkoi matkaa Pietariin, jossa hän taivutti venäläisen valtiokanslerin Rumjantsovin sanakirjan kustantajaksi. Rask ehdotti Renvallille myös uusia paikallissijojen nimityksiä, joista tuli pysyviä. Renvallin kieliopissa suomen sijojen nimet ovat nykyisellään partitiivia, translatiivia, komitatiivia ja instruktiivia lukuun ottamatta. Akkusatiivia ei ole katsottu erilliseksi sijaksi.

JAAKKO JUTEINI (Jacob Judén) on kieliopissaan käyttänyt Vhaelin systeemiä. Tästä syystä hän erottaa akkusatiivin omaksi sijakseen, mutta kutsuu myös partitiivia akkusatiiviksi; erona on se, että n-päätteinen muoto on Accusativus totalis, nykykielen partitiivi taas Accusativus partialis. Vhaelin jäljittelyä on myös vokatiivisijan sisällyttäminen paradigmaan. Kiinnostava on Juteinin kolmijako adessiivin kohdalla: hän ei tyydy yhteen sijanimitykseen, vaan nimeää sijan aina merkityksen mukaan. Lauseessa Pöydällä on kukka kyseessä on Locativus superesse, lauseessa Minulla on kirja Locativus possessivus ja lauseissa Tulin laivalla ja Kirjoitan kynällä Locativus mediativus. Komitatiivi puuttuu kuten Vhaeliltakin.

Koranterin kieliopista tapaamme vihdoin suomalaiset sijanimitykset, jotka saattavat herättää nykylukijassa hilpeyttä. Koranteri on mukaillut Lönnrotia, joka suositteli näitä suomalaisia termejä 1840-luvun artikkeleissaan.

Collanin sijanimistö on jo lähes nykykielioppien mukainen. Partitiivin nimenä on tosin edelleen Infinitivus – nykytermin ensiesiintymä lienee Yrjö Koskisen v. 1860 ilmestyneessä lauseopissa. Collan on laskenut prolatiivin – siis sellaiset muodot kuin rautateitse, maitse, meritse – erilliseksi sijaksi.

Modusten nimityksiä

Myös verbiopissa käytettiin etenkin moduksista varsin kirjavaa termistöä, kuten alla olevasta taulukosta käy ilmi.

	Renvall 1826	Lönnrot 1836, 1853, 1857	Länkelä 1867
indikatiivi (tositapa)	Indicativus	Lausunta (Praesentativus) –> Suoratapa Kerronta (Praeteritivus) –> Suoratapa	Suoratapa
potentiaali (mahtotapa)	Subjunctivus	Arvelo (Indefinitus) –> Mutkatapa	Myöntätapa
konditionaali (ehtotapa)	Optativus	Ehdonta (Conditionalis) –> Ehdotustapa	Ehtotapa
imperatiivi (käskytapa)	Imperativus	Toivonta (Rogativus) –> Toivotapa Käskentä (Imperativus) –> Käskytapa	Toivotapa Käskytapa
nominaalimuodot : infinitiivit (nimitapa) partisiipit (laatutapa)	Infinitivus	Nimentätapa (Substantivus) –> Nimitapa	Nimitapa
	Modus Nominalis	Mainintatapa (Adjectivus) –> Laatutapa	Laatutapa

Taulukko 2. 1800-luvun kielioppien modustermistöä

Renvall esitteli sanakirjassaan v. 1826 nykymodusten vastineina Indicativuksen, Subjunctivuksen, Optativuksen ja Imperativuksen. Moduksiin hän luki myös verbin nominaalimuodot, joista 1. ja 2. infinitiivi pääsivät kategoriaan Infinitivus, kun taas muut infinitiivit, partisiipit ja erilaiset verbaalisubstantiivit olivat ns. nominaalimoduksia.

Lönnrot ehdotti jo 1830-luvulla moduksille suomalaisia nimiä (taulukossa 2 on sulkeissa Lönnrotin näiden rinnalla käyttämät vieraskieliset nimet). Huomattakoon, että Lönnrotin modusten määrä on nykyiseen verrattuna kaksinkertainen. Syynä on ensiksikin se, että indikatiivin preesens ja perfekti on katsottu eri modukseksi kuin imperfekti ja pluskvamperfekti (Lausunta vs. Kerronta), toiseksi se, että imperatiivin 1. ja 2. persoona ovat Käskentä, mutta 3. persoona (esim. tulkoon, tulkoot) Toivonta.

Lönnrot laskee verbin nominaalimuodot edelleen moduksiin. Vuonna 1857 Lönnrot modernisoi (etenkin lyhensi) nimityksiään ja katsoi nyt kaikki indikatiivin aikamuodot yhdeksi ja samaksi modukseksi, joka sai nimityksen Suoratapa. Kymmenen vuotta myöhemmin Länkelä esitteli kieliopissaan saman termistön, vain Mutkatavasta oli tehty Myöntätapa. Nykyiselleen modusten ja nominaalimuotojen termistön vakiinnutti E. N. Setälän Suomen kielioppi v. 1898.

5.4 Sanaseppien aikakausi - Lönnrot ja kumppanit kielen kehittäjinä

1800-luvun alkupuolen kielioppien tulva, suomea käsittelevät artikkelit ja väitöskirjat osoittavat, miten tärkeää kielentutkijoista oli saada aikaan perusteellinen selvitys suomen kielestä, sekä säännöstö että oppikirjoja kielitaidon kohentamiseksi. Pelkkä kieliopin termien luominen ja muoto-opin seikkojen kuvaaminen ei kuitenkaan tehnyt suomesta kulttuurikieltä. Toisaalta oli luotava uutta sanastoa – ei vain kieliopillista, vaan yleistä kulttuurisanastoa – toisaalta kitkettävä kielestä siihen juurtuneet muukalaisuudet eli lähinnä svesismit. Oli myös luotava kielelle normit, jotta muoto-opillinen horjuvuus vähenisi. Alkoi sanaseppien aikakausi.

Uutta sanastoa kaivattiin niin hallinnon kuin kulttuurin alalle. Lönnrot keksi tuhansia uusia sanoja eri oppialoille: kasvitieteeseen, historiaan, lääketieteeseen, lakikieleen, kielitieteeseen, matematiikkaan ja näiden lisäksi runsaasti yleistä kulttuurisanastoa. Lönnrotin laaja Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja, joka valmistui v. 1880, oli suomen sanakirjoista täydellisin aina Nykysuomen sanakirjan valmistumiseen saakka, 1950–60-luvulle.

Paitsi että Lönnrot lisäsi tuntuvasti kirjakielen sanavaroja hän vaikutti myös suomen syntaksin kehittymiseen, etenkin sen puhdistamiseen haitallisiksi koetuista vierasperäisyyksistä. Lukuisissa artikkeleissaan hän käsitteli lauseopillisia ongelmia, esimerkiksi epäsuomalaista postpositioiden käyttöä sijojen asemesta ja pronominien käyttöä omistusliitteiden sijasta.

Esimerkkejä Lönnrotin lauseopillisista korjauksista:

tulla ulkomaalta kalun kanssa –> tuoda tavaraa ulkomailta

myydä julkisen uloshuudon alla –> myydä julkisella huutokaupalla

ylöspano tavaran ylitse –> kirjallinen luettelo omaisuudesta

seisoa ulostekoin edestä –> vastata maksot

Lönnrot korosti suomen kielen synteettisyyttä ja onnistui elvyttämään mm. abessiivin ja prolatiivin käyttöä. Hän toimitti Lain'opillisen Käsikirjan ja tarkisti vuoden 1734 lakikirjan uuden suomennoksen käsikirjoituksen.

Lönnrotin lisäksi 1800-luvun keskivaiheilla oli useita muita sanaseppiä, mm. SAMUEL ROOS, VOLMARI KILPINEN, PIETARI HANNIKAINEN ja ANTERO VARELIUS. Alla oleva otos Lönnrotin, Kilpisen ja muiden sanaseppien keksimistä keskeisistä sanoista antaa käsityksen siitä, millaista sanastoa suomesta puuttui 1800-luvun puolivälissä. Ohessa on mainittu sanojen englanninkieliset vastineet

Lönnrot:

alkuperä 'origin’

asiakirja 'document'

hyve 'virtue' (pahe 'vice')

ihailla 'to admire'

itsenäinen 'independent'

julkaista 'to publish'

kansallisuus 'nationality'

kirjallisuus 'literature'

kotimainen 'domestic'

käsite 'concept'

luettelo 'list, catalogue'

luonnontiede 'biology'

maantiede 'geography'

muste 'ink'

nuoriso 'youth, young people'

osoite 'address'

siirtolainen 'emigrant, immigrant'

sisältää 'to contain'

sivistynyt 'civilized'

tasavalta 'democracy'

tiedekunta 'faculty'

vieraskielinen 'foreign-language'

ylimääräinen 'extra'

Kilpinen :

esittää 'to present'

henkilö 'person'

henkinen 'intellectual, spiritual'

kirjailija 'author, writer'

kirje 'letter'

kuvio 'figure'

myönteinen 'affirmative, positive'

määritelmä 'definition'

opiskella ’to study'

oppilas 'pupil'

rakenne 'structure'

sairaala 'hospital'

taide 'art'

tiede 'science'

taiteellinen 'artistic'

tieteellinen 'scientific'

vankila 'prison, jail'

yksilö '(an) individual'

yksityinen 'private'

yleinen 'public, general'

yleisö 'audience, public'

Muut:

aikakausi 'era, period of time'

alkeiskoulu 'primary/elementary school'

arkisto 'archive'

arvostelu 'criticism'

asiantuntija 'expert'

eläinkunta 'fauna'

hermo 'nerve'

ilmakehä 'atmosphere'

itsekäs 'selfish'

johdanto 'introduction'

liikenne 'traffic'

luento 'lecture'

lukukausi 'semester, term (at school or university)'

maisema 'landscape'

mielipide 'opinion'

nerokas 'ingenious'

ominaisuus 'quality'

oppiarvo 'degree'

ravintola 'restaurant'

taloudellinen 'economic(al)'

taru 'myth'

teollisuus 'industry'

tilasto 'statistics'

todennäköinen 'likely, probable'

tulevaisuus '(the) future'

uskonto 'religion'

valokuva 'photo'

valtio 'state' (e.g. Finland)

yliopisto 'university'

ylioppilas 'undergraduate, student'

älykäs 'intelligent'

Miltä tuntuisi, jos meidän olisi yritettävä tulla toimeen ilman näitä sanoja?

Miten sanoja luotiin?

Sanaston täydentäminen alkoi melko spontaanisti 1800-luvun alkupuolella ja jatkui vuosikymmeniä. Uusia sanoja luotiin monin tavoin:

murteista lainaamalla
johtamalla
muodostamalla yhdyssanoja

Murteista lainattujen sanojen merkitystä usein täsmennettiin tai muunnettiin, niin että kansankielen sana sai uuden merkitystehtävän: esim. juna 'jono' (alkuperäinen merkitys), kaasu 'kylmä sumu', kone 'työkalu', puisto 'metsikkö', pääoma 'paras osa puhdistetuista jyvistä', tehdas 'tekopaikka'. Sanoja luotiin vanhoista aineksista johtamalla tai muodostamalla yhdyssanoja. Edellisestä esimerkkejä ovat tiede (<– tietää), lukio (<– lukea), osoite (<– osoittaa), kirjain (<– kirja), uskonto (<– uskoa), taide (<– taitaa). Yhdyssanoista esimerkkejä ovat lämpömittari, ylioppilas, valtameri, tasavalta, puheenjohtaja.

Yleensä sanastoa luotiin kielestä siihen asti puuttuneita uusia käsitteitä varten, mutta uudismuodosteilla korvattiin myös monet olemassa olevat, jostakin syystä huonoina pidetyt ilmaukset. Uudismuodosteiden tarve perustui toisaalta suomen kielen äännerakenteeseen: suomesta puuttuivat äänteet [f], [b], [g], [š], murteista myös [d]. Konsonanttiyhtymät olivat ylimalkaan harvinaisia ja tavun alusta ne puuttuivat kokonaan.

Toisaalta kotimaisten sanojen suosimiseen oli syynä myös kansallisuusaate. Koska ruotsin kieli oli edelleen johtavassa asemassa sivistyneistön keskuudessa, pidettiin tärkeänä, että suomen kieli olisi sanastoltaan mahdollisimman itsenäistä. Kielellinen purismi sai runsaasti kannattajia.

Kielioppi muuttui sanaston kasvaessa

Sanaston kasvun ohella kehitystä tapahtui myös kieliopissa, etenkin äänne- ja muoto-opissa. Usein kyseessä oli itämurteiden mukainen uudistus.

Äänneopillisia uudistuksia:

sananalkuisten konsonanttiyhtymien kato: kruuti > ruuti, plyijy > lyijy, trenki > renki
[d]-äänteen vähittäinen hyväksyminen kirjakieleen t:n heikkoasteiseksi vastineeksi
k:n astevaihtelusysteemin kompromissiratkaisu: jalka : jalat, märkä : märät mutta jälki : jäljet, järki : järjen
inessiivin -sA-päätteen tilalle -ssA
aiempien -iA-nominien muuttaminen -eA-nomineiksi: korkia, makia, tärkiä > korkea, makea, tärkeä

Muoto- ja lauseopillisia uudistuksia:

monikon 2. genetiivin korvaaminen 1. genetiivillä: työtten > töiden, poikain > poikien, piikain > piikojen
monikon 3. persoonan päätteet imperfektissä ja konditionaalissa: he annoit > antoivat, he antaisit > antaisivat
itäsuomalaisten kynäilijöiden tuomien t-akkusatiivien vakiintuminen: näen sinun / hänen > sinut, hänet
potentiaalin viljely (Ganander: Mitähän tuohin puuhannoo? ’Mitähän tuo[kin] puuhannee’
1. infinitiivin käyttö pitää-verbin yhteydessä aiemman 3. inf. instruktiivin sijasta: minun pitää menemän > mennä
päätteettömän akkusatiivin yleistyminen objektin sijaksi nesessiivirakenteissa: minun täytyy lukea kirjan > kirja

5.5 Suomesta kulttuurikieli

Vuosisadan puolivälissä tai ainakin vuoteen 1860 mennessä suomen kielen kehitys kulttuurikieleksi oli jo pitkällä:

Oikeinkirjoitussysteemi oli vihdoin vakiintunut ja oli harvaa poikkeusta lukuun ottamatta nykyisenlainen. Jaakko Juteini oli kirjoituksissaan lakannut käyttämästä x- ja z-kirjaimia, ja vähitellen ne jäivät pois muiltakin.

Ortografian kehityksessä on syytä mainita kokeiluksi jäänyt. ns. venykekirjoitus, jota sen innokas kannattaja Volmari Kilpinen esitteli artikkelissaan Suomi-kirjassa 1857. Pitkät vokaalit merkittäisiin erityisellä pituusmerkillä (á, é jne.) samoin kuin unkarin kielessä. Tämä jo tanskalaisen Rasmus Raskin ehdottama merkitsemistapa ei kuitenkaan saanut kannatusta, vaan pitkän äänteen merkiksi vakiintui kahden kirjainmerkin käyttö. Näyte Kilpisen venykekirjoituksesta (Lehikoinen & Kiuru 1998: 203) ja sama teksti nykyortografialla
Äänne- ja muoto-oppia oli rikastettu itämurteiden aineksilla ja kuvattu lukuisissa artikkeleissa ja kieliopeissa.
Sanavaroja oli kasvatettu murreaineksilla ja tuhansilla uudismuodosteilla.

Virallisen kielen asema ja kielenhuollon alku

J. V. Snellmanin pitkäjänteinen työ suomen kielen aseman parantamiseksi tuotti tuloksen. Vuonna 1863 keisari Aleksanteri II antoi kieliasetuksen, jonka mukaan suomen kieli saisi kaikki viralliselle kielelle kuuluvat oikeudet 20 vuoden kuluessa. Tästä asetuksesta iloittiin Kirjallisuuden Seurassa, jonka silloinen esimies August Ahlqvist arveli puheessaan 1865, että

Seura viettäessänsä viidettäkymmenettä vuosijuhlaansa [1881] myös voipi viettää ilojuhlaa Suomenkielen täydellisestä voitosta Suomenmaassa. - - Tätä voittoa mahdollisentaaksensa [!] on Seura tälläkin nyt loppuvalla vaikutus-vuodellansa ahkeroinut raivata ja tasoittaa Suomenkielen tietä maamme oppilaitoksiin ja tuomioistuimiin sekä virkakuntiin. Vastamainitun armollisen Asetuksen säädettyä, paitse muuta, että tulevan lukukauden alusta [1866] maan kaikissa oppikouluissa ja gymnaaseissa Suomenkieli on ruotsin rinnalla pantava opetuskieleksi yhdessä tai useammassa aineessa, olisivat Suomenkielen ystävät joutuneet isoonkin hätään, jos nyt vallitseisi se suomenkielisten koulukirjain puute, joka vielä pari vuotta takaperin vallitsi.

Saman kokouksen pöytäkirjasta ilmenee seuran tällöin, siis 1865, päättäneen

että kaikkein Seuran virkamiesten ja kuntain on Seuralle kirjoittaissansa käytettävä ainoastaan Suomen kieltä, ja ett'ei Seura semmoisilta tulevia kirjoja, jotka muulla kuin Suomen kielellä ovat kirjoitetut, ota mihinkään vaariin.

Suomen kielessä oli kuitenkin yhä paljon tutkimatonta. Sporadisia yrityksiä lukuun ottamatta lauseoppia ei ollut juurikaan tutkittu, eikä siis ollut olemassa yleisesitystä suomen syntaksista. Sitä paitsi moni lauseopin ongelma oli yhä ratkaisematta. Kielimiehetkään eivät aina olleet varmoja objektin sijasta, 3. persoonan omistusliitteen käytöstä, kieltosanan luonteesta (verbi vai adverbi) jne.

Kun ei ollut kielenhuoltoa, ei ollut myöskään vakiintuneita kielenkäytön normeja. Kirjoittajat eivät voineet kääntyä minkään instanssin puoleen oikeakielisyyskysymyksissä. Vähitellen kielimiehet alkoivatkin ottaa kantaa oikeakielisyysasioihin. Alkoi epävirallinen kielenhuolto.

August Ahlqvist ja muut suomen kielen ”puutarhurit”

Kielenhuollon pioneeri oli K. A. AVELLAN, joka alkoi ottaa kantaa kieliongelmiin jo 1820-luvulla. Avellan ideoi 1850-luvulla kieliopasta, mutta sellaiseen aika ei ollut vielä kypsä.

Suomalaisen kielenhuollon perustajaksi tuli AUGUST AHLQVIST, "ankara puutarhuri", joka tutki suomen kieltä ja arvosteli suomalaisen kirjallisuuden kielenkäyttöä nelisenkymmentä vuotta. Hänet muistetaan ennen kaikkea Aleksis Kiven taiteen, erityisesti Seitsemän veljeksen, säälimättömänä arvostelijana.

Ahlqvist edusti jyrkkää kieliopillista oikeakielisyyskantaa, purismia. Hän tahtoi kehittää suomen todelliseksi sivistyskieleksi, ja tästä syystä oli selvitettävä kielen rakenne ja luotava kielenkäytölle normit. Kielioppi oli saatava säännönmukaiseksi ja kaikki horjunta ja epäyhtenäisyys oli juurittava pois. Jo nuorena opiskelijana Ahlqvist arvosteli lehtikirjoituksissaan suomalaisen almanakan kehnoa kieltä, lähettipä asiasta kirjeenkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kielenviljelyn kannalta tärkeä teos, Suomen kielen rakennus (1877), jäi valitettavasti keskeneräiseksi. Kielenkäytön kysymyksiä, etenkin aikalaistensa kömmähdyksiä, Ahlqvist käsitteli lehdissä ja aikakauskirjoissa, varsinkin omassa Kielettäressään (1871–1875).

Ahlqvist tuli Lönnrotin jälkeen Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi 1863. Vuonna 1885 hänestä tuli yliopiston rehtori. Tällöin hän piti lukukauden avajaispuheen suomeksi – ensimmäinen kerta yliopiston historiassa. Ahlqvist ei käyttänyt suomea

sen vuoksi, että täten tahtoisin osoittaa halveksivani maan toista kieltä [= ruotsia], jota yksin omaisesti tämmöisissä tiloissa [= tilaisuuksissa] tähän asti on käytetty, vaan siitä syystä, että nyt on jo aika suomenkin kielen kuulua yliopiston virkatoimissa, ja siitä että tällaista puhetta kuin minun nyt pidettäväni [!], ei saata pitää kahdella kielellä.

Esimerkkinä runsaan vuosisadan takaisesta suomen kielen professorin suomenkielestä on alla ote Ahlqvistin puheesta 1885. Sitaatissa viitataan vuoden 1863 kieliasetukseen sekä keisarin antamaan lupaan käyttää luentokielenä suomea, jos kuulijain enemmistö sitä ymmärtää.

Opetuksen välikappaleena eli luentokielenä on siitä virallisesti ensi kerran puhe arm. Julistuksessa 11:ltä p:ltä Touko. v. 1863, jossa mainitaan, että yliopiston sijais-kansleri on Kanslerille tehnyt esityksen siitä, että Kansleri hankkisi armollisen luvan luentojen pitämiseen suomenkin kielellä, ensi aluksi vaan yleiseen historiaan kuuluvissa aineissa, jos nim. enemmistö kuulijoista ymmärtäisi tätä kieltä; jonka esityksen johdosta Keis. Majestetti, viitaten yliopiston Sääntöjen 125:een §:ään, jossa säädetään, että opettajat julkisissa luennoissansa käyttäkööt joko latinan kieltä tahi jotakuta uudemmista kielistä, jota vaan useimmat kuulijat ymmärtävät, lausuu, että suomen kielen käyttäminen mainituissa luennoissa siis ei suinkaan ole kielletty, ja on tahtonut selvyyden vuoksi armollisesti selittää, että suomenkin kieli on luettava niiden kielten joukkoon, joilla julkisia luennoita mainitussa yliopistossa saapi pitää, milloin enemmistö ymmärtää tätä kieltä.

Oikeakielisyyskysymyksiin ottivat kantaa lukuisat muut kielentutkijat ja kynänkäyttäjät, ja usein Ahlqvist oli asioista eri mieltä muiden kanssa. Tuon ajan kieliriidat ovat nykylukijasta huvittavia.

Kielenhuoltoon tunnettua kiinnostusta osoittaa myös erityisen Kielitieteellisen osakunnan (myöhempi osasto) perustaminen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhteyteen. Jo aiemmin Seuraan oli perustettu Historiallinen osakunta, ja v. 1868 sihteeri Julius Krohn tähän viitaten ehdotti Kielitieteellistä osastoa:

Samallaista vuorovaikutusta ja kiihoitusta suomalainen kielitutkinto myöskin olisi suuresti tarpeessa. Sentähden ehdottaisin että Seura keskuudestaan laittaisi osakunnan, jonka tarkoituksena olisi Suomen kielen (--) sääntöin selville saattaminen, sen eri murteitten tutkiminen -- ynnä myös ylimalkaan suomalaisen vertailevan kielitutkinnon viljeleminen --.

Tämä "osakunta" eli osasto sai esimiehekseen professori A. W. INGMANIN, ja kokousten pöytäkirjat keskusteluineen painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Suomi-aikakauskirjaan.

Kielitieteellisen osaston mieliaiheita näyttävät 1870-luvun alussa olleen

persoonapronominien akkusatiivimuodot: n- vai t-päätteiset
suomen passiivin luonne: onko passiivi persoonallinen kuten ruotsissa, onko sillä subjekti vai objekti
kieltosanan käyttö: verbi vai taipumaton adverbi

Osaston esimiehen Ingmanin ja Ahlqvistin välille sukeutui pitkä riita pronomineista ja kieltoverbeistä, ja Ahlqvist oli usein ironinen arvostellessaan uutta osastoa ja sen esimiestä.

Ahlqvistin mukaan kieltosana ei ollut adverbi eikä "konjunktioni" muualla kuin "Ruotsin kielen lauserakennusta mukailevissa epäsuomalaisissa lauseissa". Suomen passiivi oli impersonaali, eikä sillä ollut subjektia vaan objekti; kielioppien esittämät passiivin infinitiivimuodot olivat vain sepitettyjä "valhemuotoja". Pronomineista Ahlqvist selitti t-muodot akkusatiiveiksi ja niin ollen objektin sijaksi, n-muodot taas genetiiveiksi.

Alla on näyte Ahlqvistin ironisesta kielenkäytöstä vuodelta 1871:

Tämä päätös [nim. komitatiivia koskeva] ei ole ainoa, jossa Kielitiet. Osasto uhkaa Suomen kieltä häiriöllä ja väkivallalla. Semmoinen on esim. tuo saman esimiehen ehdottama päätös kieltosanan käytännöstä. -- Osaston vaikutus olisi todella peljättävä, ell 'ei pöytäkirjoista näkyisi, että sen vilkkaus on väsäytynyt, sittenkuin itse kukin siinä on saanut purkaa "knoppinsa".

Ahlqvistin saavutuksista oikeakielisyyskysymyksissä mainittakoon seuraavat:

vieraskielisten erisnimien oikeinkirjoituksen vakiintuminen
ruotsin mallin mukaisten nominatiivialkuisten yhdyssanojen vaihtaminen genetiivialkuisiksi: maaviljelys > maanviljelys, ojakaivaja > ojankaivaja, metsävartija > metsänvartija
komitatiivin käytön palautuminen kansankieliseksi: teorioidut muodot poikanensa, vaimonensa > poikinensa, vaimoinensa
objektisääntöjen vakiintuminen lähes nykyiselleen
3. persoonan omistusliitteen nykykäytön vakiintuminen sekä
kieltoverbin oikea käyttö: en tunne asiaa eikä > enkä ihmisiä (kielenhuollon pioneeri K.A. Avellan suositti taipumatonta kieltoadverbia)

Väliin Ahlqvist tosin hairahtuikin, esimerkiksi suosittaessaan itsepintaisesti ruotsinmukaista ablatiiviagenttia.

Kielenviljelyn saattamiseksi laveammalle ja varmemmalle pohjalle perustettiin v. 1876 Ahlqvistin aloitteesta Kotikielen seura. Käytännön kielikysymyksillä oli seuran kokouksissa tärkeä sijansa, ja keskusteluja selostettiin lehdistössä. Seura julkaisi 1880-luvulla kaksi Virittäjä-nimistä albumia, ja vuodesta 1897 lähtien on julkaistu samannimistä aikakauslehteä.

1800-luvun lauseopit

Samoihin aikoihin kun suomalainen kielenhuolto käynnistyi, alkoi myös ilmestyä laajahkoja lauseoppeja:

YRJÖ KOSKISEN Finska Språkets Satslära 1860
A.G. CORANDERIN Finsk satslära 1865 (alkuaan kirjoitettu Koskisen työn arvostelemiseksi)
A. W. JAHNSSONIN Finska Språkets Satslära 1871 sekä vihdoin ensimmäinen suomenkielinen esitys
E. N. SETÄLÄN Suomen kielen lause-oppi 1880.

Lauseoppien esityksissä oli horjuntaa samoissa kysymyksissä, joihin esimerkiksi Ahlqvist otti kantaa: persoonapronominien akkusatiivi, passiivin luonne, omistusliitteiden käyttö, kieltosanan luonne, objektin sijat. Ahlqvist piti Jahnssonin teosta edeltäjien lauseoppeja parempana mutta Kalevalasta ja sananlaskuista poimittuja esimerkkejä epäonnistuneina.

Setälän lauseoppi on laadittu edeltäjien pohjalta, esimerkistökin on suurelta osin sama. Tämä nuoren lukiolaisen opinnäyte sai suuren suosion: siitä otettiin tiuhaan tahtiin uusia painoksia, ja 1894 lauseopin kolmas, uudelleen muokattu painos käännettiin ruotsiksi. Tämä ikivihreä lauseoppi oli vielä vuosisataa myöhemmin käytössä lukioissa, tosin eräiltä osin Matti Sadenimen täydentämänä ja ajanmukaistamana.

5.6 Varhaisnykysuomesta nykysuomeen

Varhaisnykysuomen kauden katsotaan usein päättyvän Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ilmestymisvuoteen 1870, ja tästä alkaa nykysuomen aika. Suomen kielen ja suomenkielisen sivistyksen asema oli tuolloin jo melko vankka.

Ensimmäinen koulu, jossa suomi oli opetuskielenä, oli perustettu 1858. Vuonna 1870 näitä kouluja oli kolme ja kymmenen vuotta myöhemmin kolmekymmentä. Oli syntynyt suomenkielinen sanomalehdistö, oli useita huomattavia aikakauslehtiä (Kirjallinen Kuukauslehti, Suomi, Virittäjä ja Valvoja) ja suomesta oli tullut lähinnä Kiven ansiosta myös kaunokirjallisuuden kieli.

Vuoden 1863 kieliasetuksen mukaan suomi oli oleva tasaveroinen ruotsin kanssa 1880-luvun alkupuolelta alkaen. Voinee sanoa, että suomen kieli kasvoi lopullisesti aikuiseksi joskus 1870-luvun aikana. Seuraavan vuosikymmenen realistit Minna Canth, Juhani Aho, Teuvo Pakkala ja muut kirjoittivat nykysuomea, joskin monella tavoin erilaista kuin nykypäivän kirjoittajat.

Vuosisadan vaihteessa oikeakielisyys puhutti Virittäjässä

Useissa kielenkäytön kysymyksissä käytäntö kuitenkin horjui pitkälle 1900-luvun puolelle. Tämä ilmenee selvästi kysymyksistä, joita yleisö esitti kielenhuoltajille. Jos lukee vuosisadan vaihteessa julkaistujen Virittäjien artikkeleita ja oikeakielisyyspalstoja, saa selvän käsityksen siitä, mitkä seikat tuohon aikaan tuottivat kirjoittajille vaikeuksia.

Alla on listattu tavallisimmat aiheet ja oikaisut vuosien 1897, 1898 ja 1899 Virittäjistä. Toimitus on vastannut näihin kysymyksiin lähes kaikissa tapauksissa nykysuositusten mukaisesti.

Kysellään vastineita ruotsalaisille sanoille (esim. banal, respektive, intellektuell, isolerad).
Halutaan tietää, onko sanottava elä tule vai älä tule, härän vai härjän, kulen vai kuljen, senlainen vai sellainen, alamainen vai alammainen, sydämen vai sydämmen.
Pohditaan sanojen eli, tahi ja vai eroa ja ihmetellään, miksi sanotaan hänellä on hyvät päivät, vaikka lauseen "alus" on monikossa (miksi ei siis sanota ovat).
Kysytään myös, onko sanottava isän rakastama lapsi vai ehkä (Jahnssonin lauseopin esimerkin mukaan) isältä rakastettu lapsi.

Virittäjän toimitus arvostelee julkaistun kirjallisuuden sekä lehtikirjoitusten kieliasua pitkissäkin artikkeleissa. Ruotsalaisvaikutteinen sijamuotojen käyttö puhuttaa: tavallisimpia arvostelun aiheita ovat paikallissija-attribuutit, mutta myös olosijat suuntasijaa vaativien verbien yhteydessä. Esimerkkejä:

sinivalkoinen lippu punaisilla nauhoilla lipputangon nenässä > Siniv. lippu, tangon nenässä punaiset nauhat
illanvietto vaihtelevalla ohjelmalla > ohjelma oli vaihteleva
debyytti oli suuresta merkityksestä > debyytillä oli suuri merkitys
kokonaisvaikutus tästä taulusta > taulun kokonaisvaikutus
esipuheessaan kirjaan tekijä sanoo > kirjan esipuheessa
olen ollut tilaisuudessa tutustua > minulla on ollut tilaisuus tutustua
kauneus ei ole löydettävissä ulkonaisessa maailmassa > ulkonaisesta maailmasta
hän hakee totuutta luonnossa > luonnosta
Luin lehdessä kertomuksen > lehdestä .

Turhaa postpositioiden käyttöä moititaan jatkuvasti, etenkin kanssa-sanan ruotsinmukaista esiintymistä:

joku työskentelee kontrahdin kanssa > kontrahdin teossa
tämä yhdistää aviopuolisot toistensa kanssa > toisiinsa
on kiire ruoanlaiton kanssa > ruoanlaitossa .

Tavallista on objekti- ja predikatiivivirheiden oikominen; kirjoittajat tuntuvat edelleen käyttävän päätteellistä akkusatiivia nesessiivirakenteiden ja muiden niihin rinnastettavien rakenteiden predikatiiveissa: jonkun oli onnistunut myydä huvilan > huvila. Koska predikatiivisäännöt olivat 1900-luvun puoliväliin asti nykyisiä mutkikkaammat (predikatiivi oli tietyissä tapauksissa objektin sijoissa), virheiksi tulkittuja n-päätteisiä predikatiiveja esiintyi nesessiivirakenteissa: asian pitäisi olla selvän, esitelmän tulee olla valmiin > selvä, valmis.

Sanajärjestysvirheitä olivat mm. turha inversio ja lauseen aloittaminen subjektina olevalla 1. infinitiivillä:

Hänelle on se tärkeää > se on
Selvittääkseen tarkoituksensa kertoo hän asian tarkalleen > hän kertoo
Sanoa taideteosta hyväksi vain tästä syystä ei ole oikein > Taideteoksen kiittäminen hyväksi…

Toimitus oikaisee myös havaitsemiaan muukalaisia lauserakenteita:

Mutta joka otti tehtävänsä vakavalta kannalta se oli Minna Canth > Mutta Minna Canthpa ottikin tehtävänsä…
Ei hänen intressissään voinut olla vastustushalun herättäminen tyttäressä > Ei häntä tietysti haluttanut herättää tyttösessä vastustushalua.

Paljon muutakin oikeakielisyyden kannalta kiinnostavaa mahtuu mainittuihin kolmeen Virittäjään.

Suomen kielen kehitys jatkui 1900-luvulla

Runsaan vuosisadan takainen kirjasuomi on nykysuomea, mutta kielen kehitys on jatkunut ja jatkuu edelleen. Kirjakielen uudelle sanastolle oli vuoteen 1870 asti ominaista eräänlainen yleissivistyksellisyys. Tuolloin oli valmiina kaikille yhteinen sanasto. Uudissanojen luominen on nykysuomen kaudella jatkunut lähinnä kulttuurielämän erikoisaloilla: on syntynyt eri tiedonalojen erikoissanastoja ja tietysti tekniikan kehityksen vaatimaa sanastoa.

Esimerkkejä vuosien 1880–1920 uudissanastosta:

ammattiyhdistys
polkupyörä
jäätelö
puhelin
vasemmisto
täysihoitola
asiakas
savuke

Vuosien 1920–1970 uudissanoja:

elokuva
äänilevy
tietokone
ydinase
iskelmä
pakastin
voimala

Uudissanoja luodaan edelleen, ja mm. Kotuksen eli Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielitoimisto julkaisi v. 1979 sanakirjan Uudissanasto 80. Suhtautuminen vierasperäisiin sanoihin on vuosien varrella muuttunut. Suomen kirjakieli on päässyt vaiheeseen, jossa sen ei tarvitse olla varuillaan vieraan vaikutuksen suhteen: puristinen asenne on muuttunut suvaitsevammaksi. Keskeisen sanastomme luonne ei enää muutu, vaikka omaksumme sanoja vieraista kielistä.

Koska yleinen sivistystaso on noussut, lainasanat eivät ole enää hepreaa tavallisille ihmisille. Suomalaisten kielikin kääntyy jo ääntämään vieraita äänteitä ja äänneyhdistelmiä. Niinpä Uudissanasto 80:n sanoista (6000 sanetta) lähes neljännes on vierasperäisiä, esimerkkeinä vaikkapa statussymboli, tiskijukka, diskoteekki, audiovisuaalinen ja sitaattilainat beauty box, bodybuilding, ufo, doping, show ja underground.

Uudissanaston julkaisemisesta on kulunut jo kolmekymmentä vuotta, ja sanastoon on kaiken aikaa tullut uusia maailman kehityksen vaatimia ilmaisuvaroja.

Vaikka suomen kieltä oli pyritty puhdistamaan muukalaisuuksista vuosikymmenten ajan, parantamisen varaa oli vielä paljon vuosisadan vaihteessa. Tämä käy ilmi jo edellä Virittäjän palstoilta poimituista oikaisuista. Konkreettinen kannanotto löytyy ARVID GENETZIN vuonna 1900 pitämästä esitelmästä "Katsaus suomen kielen käytäntöön vuosisadan lopussa". Suomessa oli Genetzin mukaan niin muoto- kuin lauseopillisia ruotsalaisuuksia: postpositioita ja prepositioita käytettiin epäsuomalaiseen tapaan ja attribuutteina esiintyi niin paikallissijoja kuin postpositiorakenteita (piironki marmorilevyllä, lakki ylöspäin käännetyillä laidoilla ym.).

Kielenhuolto virallistui 1900-luvun aikana

Suomen kielen ensimmäisen kielioppaan julkaisi KNUT CANNELIN 1916. Kirjanen yhtenäisti tuntuvasti kirjakieltä äänne-, sana- ja oikeinkirjoitusopillisissa kysymyksissä. Täydellisempi kieliopas saatiin, kun E. A. SAARIMAA julkaisi v. 1930 käsikirjan, johon hän oli koonnut kymmenien vuosien aikana käytyjen oikeakielisyyskeskustelujen sekä muiden selvitysten perusteella syntyneet normit ja suositukset. Vuonna 1947 Saarimaan teos sai nimen Kielenopas.

Muita tärkeitä nimiä nykysuomen kielenhuoltotyössä ovat mm. MARTTI RAPOLA, LAURI HAKULINEN, MATTI SADENIEMI, HANNES TEPPO, OSMO IKOLA ja TERHO ITKONEN. Kielenhuollon käsikirjastoon on tullut vuosituhannen vaihteen molemmin puolin uusia nimekkeitä.

Puolivirallisen kielenhuoltotyön aloitti 1928 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta, jonka tehtävänä oli yleisön palvelu käytännön kieliasioissa. Työ tehostui, kun valiokunnan yhteyteen perustettiin 1945 kielitoimisto. Vuonna 1949 kielitoimisto siirtyi Suomen Akatemian yhteyteen, ja asiantuntijaelimeksi perustettiin tällöin kielilautakunta. Akatemialaitoksen uudelleenjärjestelyn johdosta kielilautakunta ja kielitoimisto siirtyivät v. 1970 Nykysuomen laitokseen Helsingin yliopistoon.

Vuonna 1976 perustettiin opetusministeriön alaisuuteen Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Kotus), jossa on suomen kielen lautakunta ja kielitoimisto. Kielitoimisto on julkaissut Kielikello-nimistä lehteä vuodesta 1968 lähtien.

Myös suomenruotsin kielenhuolto, josta vuodesta 1942 on vastannut Svenska språkvårdsnämnden i Finland, toimii nykyisin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen yhteydessä. Svenska språkbyrån julkaisee Språkbruk-nimistä tiedotuslehteä. Ruotsin suomalaisten tarpeita varten perustettiin 1975 Ruotsinsuomalainen kielilautakunta (Sverigefinska språknämnden), jonka tiedotuslehti Kieliviesti on ilmestynyt vuodesta 1980 lähtien.

Kielenhuollon hedelmiä 1900-luvulta

Alla on lueteltu esimerkkejä kielioppaiden ja kielenhuollon aikaansaannoksista 1900-luvulla:

Ns. -Otta/-Oitta-verbien i:llisyys tai i:ttömyys on selvitetty kaikki yksityistapaukset huomioon ottavalla suosituksella; normit ovat Martti Rapolan esittämiä.
Vierassanojen kirjoitus- ja ääntöasu on vakiintunut; ks. M. Airila: Vierasperäiset sanat.
Vieraiden mallien mukainen passiivin 2. partisiipin käyttö on lähes hävinnyt: määrätty > määräinen, määrä-, eräs; suljettu > suppea, umpi-; sidottu > sidonnainen, sidoksissa; järkytetty > järkyttynyt; poltetun maan taktiikka > maanpolttotaktiikka yms.
Sanajärjestys on vapautunut saksalais-ruotsalaisista malleista. Jäykkä inversio esimerkiksi verbin määritteellä alkavissa lauseissa (Tätä työtä ehti mies tehdä vuoden) on voitettu kanta, samoin liittotempuksen pääverbin ja sivulauseissa finiittipredikaatinkin sijoittaminen lauseen loppuun. Maneerimaisesti käytettynä sanajärjestys mukaili saksalaisvaikutteisen ruotsalaisen kansliakielen mallia (Salaisuus, josta hän vihdoin oli perille päässyt).

Kielen spontaaneja muutoksia

Nykysuomen kehitys ei tietenkään johdu pelkästään kielenhuollosta: kieli kehittyy myös spontaanisti. Sanastomme on jatkuvasti kasvanut mm. itämurteisilla sanoilla. Sanaston täsmentymiseen sekä sanojen ja rakenteiden lyhenemiseen on spontaanin kehityksen ohella tietenkin vaikuttanut kielenhuolto.

Sanaston rakenne on muuttunut, kun ilmaukset ovat tiivistyneet:

pitkät rakenteet ja sanat ovat vaihtuneet lyhempiin ja nasevampiin: kaunis kirjallisuus > kaunokirjallisuus; sivistynyt kansa > sivistyskansa; yleinen katsaus > yleiskatsaus; keskustelemus > keskustelu; kutsumus > kutsu
sanatyypit ovat lyhentyneet: eroavaisuus > eroavuus; luennoitsen > luennoin; oppositsioni > oppositio; postpositsioni > postpositio; raporteerata > raportoida; teknillinen > tekninen

Sanojen merkityssisältö on täsmentynyt, ja rinnakkaisjohdosten välille on syntynyt työnjako: tutkinto ja tutkimus eivät enää tarkoita samaa asiaa, eivät myöskään kohde ja kohtalo tai koetus, koe ja kokeilu, kuten vielä Lönnrotin sanakirjassa. Tuoreempia esimerkkejä ovat sellaiset sanaparit kuin luenta/luento, lausunta/lausunto, istunta/istunto, hallinta/hallinto, yhdistys/yhdiste, puhdistaja/puhdiste ja monet muut.

Myös muoto-oppi on kehittynyt spontaanisti. Alla on lueteltu esimerkkejä luonnollisista muutoksista:

yksikön 3. persoonan pääte: saapi > saa
imperatiivin monikon 2. persoona: tulkaat/tulkaatte > tulkaa
passiivin infinitiivien (esim. poltettaa) katoaminen
konsonanttivartaloon perustuvien infinitiivien ja essiivimuotojen korvautuminen vokaalivartaloisilla: käätä, raketa > kääntää, rakentaa; kevännä, lasna, onnetonna > keväänä, lapsena, onnettomana
3. persoonan omistusliitteen lyhemmän päätevariantin yleistyminen: pojallansa, kanssansa > pojallaan, kanssaan
2. infinitiivin asun vakiintuminen: kertoissa/kertoessa > kertoessa
h :n katoaminen aiemmista asemistaan: rakkahin, mielehen > rakkain, mieleen

Muutokset ovat ulottuneet myös lauseoppiin:

partikkelien käyttö on täsmentynyt: sanojen eli/tai/vai, kun/kuin ja vaan/vain käyttö ei ole mielivaltaista
partitiivi on vallannut alaa predikatiivin sijana: miehet ovat talonpojat > talonpoikia; lukeminen on helppo > helppoa
päätteetön akkusatiivi objektin sijana on entistä yleisempi: mainitsimme hänen yrityksestään saada asian > asia ratkaistuksi.

Asiaproosassa lauseenvastikkeet, esimerkiksi partisiippirakenne, ovat vähentyneet ja virkkeet lyhentyneet. Sitä vastoin relatiivilauseita vastaavien partisiippi-ilmausten määrä on kasvanut. Myös erilaisten tekstien tyylierot ovat lisääntyneet.