 |
||||||||||||
|
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
||||
|
|
|
|
|
|||||||||
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
|||||
|
|
|
|
|
|||||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
3.2. Uskonnollinen kirjallisuus
Varhaisimpien suomenkielisten painotuotteiden julkaisemisesta oli ehtinyt kulua vuosisata, ennen kuin suomenkielinen koko Raamattu ilmestyi painosta. Mainittakoon, että ensimmäinen ruotsalainen raamatunkäännös, ns. Kustaa Vaasan raamattu , oli saatu valmiiksi jo 1541, siis Agricolan ja kirjasuomen synnyn aikoihin. Vuoden 1642 raamatunsuomennos oli Agricolan kirjallisen tuotannon jälkeen merkittävin edistysaskel kirjasuomen kehityksessä. Raamatun jälkeisen 1600-luvulla painetun suomenkielisen kirjallisuuden määrä on myös moninkertainen kirjakielen satavuotiseen alkutaipaleeseen verrattuna. Tämä johtuu tietenkin suomen kirjallisen käytön vakiintumisesta, mutta asiaan vaikuttivat myös sellaiset käytännön seikat kuin oman yliopiston ja kirjapainon perustaminen. Vuonna 1640 allekirjoitettu perustamisasiakirja muutti Turun lukion Akatemiaksi, ja vain pari vuotta myöhemmin Akatemian yhteyteen saatiin kirjapaino (ensimmäiseksi kirjanpainajaksi tuli ruotsalainen Pietari Wald). Aiemminhan kirjalliset tuotteet oli painettu muualla, etenkin Ruotsissa. Vielä 1600-luvun puolivälin jälkeenkin Suomessa painetut kirjat olivat etupäässä hartaus- ja lakikirjallisuutta, mutta myös muunlainen kirjallisuus alkoi orastaa: ruumissaarnojen elämäkertajaksot (personalia) merkitsivät henkilöhistoriallisen kirjallisuuden, tilapäisrunoilu taas maallisen runouden alkua. Uutta oli myös suomen kielen tieteellinen tarkastelu, jonka tuloksina ilmestyivät kielemme ensimmäiset sanakirjat ja kieliopit .
Vuonna 1638 asetettiin Raamatun suomentamista varten käännöskomitea, jonka puheenjohtajana toimi Turun lukion lehtori, ruotsalaissyntyinen ESKIL PETRAEUS (vuodesta 1640 Akatemian rehtori ja teologian professori). Muita jäseniä olivat Maskun ja Piikkiön kirkkoherrat HENRIK HOFFMAN ja GREGORIUS FAVORINUS, lukion lehtori MARTINUS STODIUS (vuodesta 1640 Raamatun alkukielten professori) sekä komitean sihteeri JONAS RAUMANNUS, hänkin Turun lukiosta. Komitea sai työnsä valmiiksi lyhyessä ajassa, koska valmista tekstiä oli käytettävissä runsaasti: Agricolan suomennosten lisäksi mm. Sorolaisen komitean ja muidenkin valmistamat käännösluonnokset. Jo 1642 Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu, Suomexi , 1500-sivuinen ja noin kuusi kiloa painava foliolaitos (arkki taitettu kahdeksi), saatiin painetuksi Tukholmassa Henrik Keyserin kirjapainossa. Kuningatar Kristiinalle osoitetussa dedikaatiossa (näytteenä teksti 12) komitea mainitsee seuranneensa käännöstyössä alkukieliä hepreaa ja kreikkaa, mutta myös Lutherin saksannoksen 1545-vuoden painosta sekä vuoden 1618 ruotsalaista versiota, ns. Kustaa Aadolfin raamattua. Ruotsalainen raamattu on ollut komitean esikuvana etenkin varsinaiseen raamatuntekstiin kuulumattomissa jaksoissa; tällaisia ovat esipuheet , summaariot eli lukujen alussa olevat tiivistelmät, marginaliat eli reunahuomautukset, konkordanssi (= luettelo samaa asiaa käsittelevistä raamatunkohdista), selitykset ja rekisteri eli sisällysluettelo. Raamatuntekstin kääntämisessä komitea on epäilemättä yrittänyt hyödyntää alkutekstejä, mutta mm. lauserakenteesta kuvastuu selvästi saksalaisen ja ruotsalaisen raamatunkäännöksen vaikutus. Ulkonaisilta puitteiltaan - kuvitukseltaan ja typografialtaan - vuoden 1642 Raamattu muistuttaa suuresti Kustaa Aadolfin raamattua.
Ensimmäisen raamatunsuomennoksen kielestä tuli uskonnollisen kirjallisuuden normi yli kahdensadan vuoden ajaksi, sillä kieliasu säilyi myöhemmissä raamatunpainoksissa jotakuinkin ennallaan. Ortografia poikkesi edelleen nykyisestä, mutta edistysaskel Agricolaan nähden oli äänteiden merkinnän yhtenäisyys (ks. Vanhinta kirjasuomea 2); Raamatun ansiosta kirjasuomen horjuva ortografia vakiintui. Komitea oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa "puhdasta kieltä", mistä syystä Agricolan tekstiä korjailtiin. Sattuma on säilyttänyt jälkimaailmalle näytteen komitean korjaustyöstä, sillä Skoklosterin linnan kirjastossa Uplannissa on tallella Pietari Brahelle kuulunut Agricolan Uuden testamentin painos, johon komitean jäsen HENRIK HOFFMAN on tehnyt korjausmerkintöjä. Hoffmania onkin sanottu Suomen ensimmäiseksi puristiksi eli oikeakielisyysintoilijaksi. Agricolaa korjailtiin mm. karsimalla prefiksiverbejä ja muita ruotsalaislainoja, vaihtamalla apuverbillisiä futuuri- ja moduskonstruktioita suomalaisempiin ilmauksiin, muuttamalla sivulauseita lauseenvastikkeiksi jne. Samoin yritettiin karsia artikkeleita, agentteja ja postpositiorakenteita. Tästä huolimatta Raamattuun jäi runsaasti muukalaisuuksia, ja monet kömpelyydet, jotka tosin karsiutuivat Raamatusta, esiintyvät ajan muussa kirjallisuudessa.
Suuren kokonsa vuoksi vuoden 1642 Raamattu oli kallis ja hankala käsitellä, joten tarvittiin pienempää laitosta. Turun silloisen piispan JOHANNES GEZELIUS vanhemman aloitteesta Kaarle XI määräsi toimitettavaksi uuden, vaatimattomamman raamatunpainoksen, jota saattoi kuljettaa mukana mm. sotaretkillä. Uudesta versiosta oli määrä korjata myös painovirheet ja Raamatun alkuteksteistä poikkeavat kohdat. Tarkistustyö uskottiin Paimion rovastille HENRIK FLORINUKSELLE, joka oli sekä etevä suomen kielen käyttäjä että heprean ja kreikan tuntija. Florinus korjasi Raamatusta niin kieltä kuin asiasisältöä, mutta etenkään kieliasu ei olennaisesti muuttunut aiemmasta painoksesta. Vuonna 1685 piispa Gezeliuksen omasta kirjapainosta ilmestynyt Florinuksen raamatunpainos, joka tunnetaan myös sotaraamattuna eli Gezeliuksen raamattuna, oli kvarttokokoinen (arkki taitettu neljäksi), ja siitä oli karsittu varsinaiseen raamatuntekstiin kuulumatonta ainesta. Tämä ensimmäinen kansanraamattu myytiin nopeasti loppuun, ja se on nykyään vanhoista raamatuistamme harvinaisin.
Jumalanpalvelusten ja muiden kirkollisten toimitusten perusteoksista, kuten katekismuksesta, rukous-, messu- ja käsikirjasta, ilmestyi jatkuvasti uusia painoksia. Erillispainatteiden lisäksi toimitettiin tärkeistä kirkollisista teksteistä kokoomateos Manuale Finnonicum (Suomalainen käsikirja), jonka mallina oli vastaava ruotsalainen laitos Manuale Sveticum . Ensimmäisen Manualen julkaisi 1646 raamatunkäännöskomitean entinen sihteeri JONAS RAUMANNUS, ja vuosisadan jälkipuoliskolla käsikirjasta ilmestyi toistakymmentä uutta painosta. Laajin oli 1685-vuoden lähes 1000-sivuinen versio, joka kalenteriosaston ja raamatuntekstien ohella sisälsi mm. virsikirjan, Lutherin katekismuksen, käsikirjan kasteesta, rukouskirjan, messun ja lukuisia muita tekstejä. Muista sama-aiheisista erillispainatteista mainittakoon JOHANNES GEZELIUS vanhemman 1666 julkaisema katekismus, jossa oli sekä suomalainen ( Yxi paras Lasten tawara ) että ruotsalainen teksti ( Ett Rätt Barna-klenodium ), sekä samaisen piispan toimittama vuoden 1669 kirkkokäsikirja .
Jumalanpalvelukseen liittyvän hartauskirjallisuuden ohella suomennettiin myös muita uskonnollisia teoksia. Vuonna 1651 ilmestyi JACOBUS RAUMANNUKSEN ruotsista kääntämä Confessio fidei , Upsalan kokouksessa 1593 vahvistettu Augsburgin uskontunnustus , ja 1674 saman kääntäjän kynästä Lutherin iso katekismus . ANDERS PACCHALENIUS suomensi 1667 Henrik Carsteniuksen ruotsiksi kirjoittaman teoksen Cantio cygnea (Joutsenlaulu), jonka aiheena olivat Kristuksen viimeiset sanat ristillä. Tuonnempana mainittavan saarnakirjailijan Laurentius Petrin poika GABRIEL TAMMELINUS julkaisi 1688 saksalaisen Johan Gerhardin latinankielisen teoksen suomennoksen Pyhät Tutkistelemuxet , ja samaan painatteeseen liitettiin Tammelinuksen aiemmin ruotsista kääntämä Christillinen Muisto-Kirja . Edellä sotaraamatun toimittajana mainittu HENRIK FLORINUS laati Confessio fidei -teoksesta uuden suomennoksen 1693, kun Upsalan kokouksesta tuli kuluneeksi sata vuotta.
Eerik Sorolaisen aloittamaa suomenkielisen saarnakirjallisuuden perinnettä jatkoivat LAURENTIUS PETRI, ABRAHAM IKALENSIS ja TUOMAS RAJALENIUS. Pappien kirjoittamat saarnat ja saarnakokoelmat ovatkin 1600-luvulla ainoa proosan laji, joka ei perustu ainakaan suoraan käännökseen. Mainitut kolme kirjoittajaa ovat saarnakirjailijoista tuotteliaimmat: Laur. Petriltä on säilynyt 12, Ikalensikselta 9 ja Rajaleniukselta 7 saarnaa. Kyseiset saarnat ovat kolmea poikkeusta lukuun ottamatta jumalanpalvelussaarnoja , mutta niiden lisäksi 1600-luvulta on säilynyt myös 12 ruumissaarnaa .
LAURENTIUS PETRI ABOICUS (syntyään turkulainen) eli TAMMELINUS (toimi myöhemmin Tammelan kirkkoherrana) julkaisi 1644 kaksi saarnakokoelmaa. Seitsemän saarnan kokoelma Selityxet Joca-Päiwäisten Huomen- Ehto- ia Ruocalucuin eli siunausten (näytteenä tekstit 13.A, 13.B, 13.C) käsittelee Lutherin vähän katekismuksen rukouksia ja niiden selityksiä, teoksen Muutamat CHRistilliset Saarnat Yhteisest-Synnin Tunnustoxest ia Hywästisiunauxest kaksi rukouspäiväsaarnaa taas julkirippiä ja kirkkosiunausta. Jo nämä Laurentius Petrin Loimijoen kappalaisena kirjoittamat saarnateokset tulvivat oppineisuutta latinaisine sitaatteineen ja tekstiviitteineen, joita on siroteltu sekä reunahuomautuksiksi että varsinaiseen tekstiin. Tyypillisiä ovat eri lähdeteoksista poimitut asiatiedot ja episodit, joilla tekijä havainnollistaa opetuksiaan. Myöhemmät saarnat, jotka Laurentius Petri kirjoitti Tammelan kirkkoherrana, on tarkoitettu pikemminkin papeille kuin tavallisille seurakuntalaisille: Yxi Christillinen Saarna Kymmenest Neidzest (Concio De Decem virginibus) 1649, Christilinen Saarna Huoruden Wältämisest (Concio De vitanda Fornicatione) 1656 ja Christillinen Saarna ENGELEISTÄ (Concio synodalis De Angelis) 1670. Viimeksi mainitun saarnan Laur. Petri piti Turun tuomiokirkossa pappeinkokouksessa 1666 kolmena peräkkäisenä päivänä eri kielillä, latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi.
Ikaalisten kirkkoherrana toiminut ABRAHAM IKALENSIS julkaisi opiskeluvuosinaan (nimiössä "ab Abraham Ikalensi Theol. Studioso") seitsemän passiosaarnaa sisältävän kokoelman JEsuxen Christuxen Meidän ainoan wälimiehem, Kärsimisen Historia (1659) ja myöhemmin kirkkoherrana kaksi ruumissaarnaa (ks. tuonnempaa). Etenkin ruumissaarnat tulvivat latinaisia sana- ja lausesitaatteja samaan tapaan kuin Laur. Petrin saarnat. Huittisten kappalainen TUOMAS RAJALENIUS toimitti 1654 painoon kaksi saarnajulkaisua. Kuuden saarnan kokoelma Muutamat Christilliset Saarnat käsittelee rukoilemista, Herran ehtoollista ja Kristuksen kärsimyshistoriaa, ja saarnat on tarkoitettu pidettäviksi rukouspäivinä sekä pääsiäisviikolla. Toisen painatteen Lyhy Hää-Saarna oli pidetty jo 1648 oriveteläisen kollegan ja sukulaisen Simon Muulin häissä. Mainituista saarnakirjailijoista turkulaissyntyinen Laur. Petri edustaa selvimmin lounaismurteista kielenkäyttöä, kun taas esimerkiksi Ikalensiksen tuotannossa on satakuntalais-hämäläisiä murrepiirteitä.
Saarnajulkaisuihin liittyy tekijän esipuhe, usein pitkäkin, jossa tämä omistaa painatteen jollekin hyväntekijälleen. Suurempien teosten (esimerkiksi saarnakokoelmien) alkuun tai loppuun on painettu ystävien tai tuttavien milloin latinan-, milloin suomenkielisiä onnittelusäkeitä (ks. jaksoa 3.4). Esimerkiksi Laur. Petriä onnittelevat suomeksi raamatunkäännöskomitean jäsenet ESKIL PETRAEUS ja MARTINUS STODIUS sekä tekijän veli, Vihdin kirkkoherra JACOBUS PETRI, ja Rajaleniusta muiden joukossa kollega SIMON MUULI, jolle Rajalenius oli aiemmin kirjoittanut hääsaarnansa.
Ruumissaarnoja ovat 1600-luvulla toimittaneet painoon seuraavat kirjoittajat (sulkeissa vainajan nimi; tähdellä merkittyihin liittyy proosamuotoinen elämäkerta):
Ajan tavan mukaan ruumissaarnojen loppuun liitettiin yleensä vainajan personalia , kiitosta suitsuttava elämäkerta kehdosta hautaan. Samanlaisia elämäkertoja viljeltiin ruotsinkielisissä ruumissaarnoissa, ja suomeksi kirjoitettujen personalioiden stereotyyppinen esitystapa ja fraseologia osoittavat ruotsalaisten elämäkertojen olleen kirjoittajien esikuvina. Niin kaavamaisia ja toistensa kaltaisia kuin 1600-luvun elämäkerrat ovatkin, niitä voi pitää henkilöhistoriallisen kirjallisuuden alkeina. Kotikasvatuksen, koulunkäynnin, avioliiton ja työelämän selostuksista saa jonkinlaisen käsityksen ainakin 1600-luvun pappisperheiden elämästä. Proosamuotoisia elämäkertoja on ajan ruumissaarnoissa säilynyt kahdeksan (merkitty luettelossa tähdellä), kaikki pappien tai näiden vaimojen ja lasten muistoksi sepitettyjä. Suomeksi kirjoitettujen personalioiden ohella mainittakoon Kaarle XI:n elämäkerran suomennos (ks. myös artikkeli Karl XI:s minnesskrift — kanslisvenska i finsk översättning), 25-sivuinen erillispainate, joka luettiin valtakunnan kirkoissa 24. päivänä marraskuuta 1697. Elämäkerta saattoi olla myös runomuotoinen, kuten tuonnempana ilmenee.
Tyypilliseen personaliaan kuuluu selostus vainajan syntymästä, sukujuurista, kasvatuksesta ja koulunkäynnistä, avioliitosta, viranhoidosta (naisilla perheenemännän tehtävistä), sairaudesta ja kuolemasta. Kaikkiin 1600-luvun elämäkertoihin kuuluu myös vainajan hyviä ominaisuuksia kiittelevä jakso, jolla on esityksessä vakiopaikkansa: elämäkertakatsauksen lopussa mutta ennen vainajan viimeisten hetkien kuvausta. Tyypillistä on detaljitietojen esittäminen: tarkat päivämäärät ja syntymän ja kuoleman yhteydessä jopa kellonajat, vainajan lasten, niin elävien kuin kuolleiden lukumäärä jne. (Elämäkerroista ovat näytteinä tekstit 14, 15, 16, 17, 18.A ja 18.B, joissa on kahden miehen, kahden naisen ja kahden poikavauvan personalia.)
Varhaisimmat maan- ja kaupunginlain suomennokset, MARTIN ja LJUNGO TUOMAANPOJAN, olivat jääneet käsikirjoituksiksi. Sama kohtalo oli kolmannella lainsuomennoksella, karkkulaisen maisterin ABRAHAM KOLLANIUKSEN 1648 valmistuneella käännöksellä, joka maan- ja kaupunginlain ohella sisälsi oikeudenkäyntiasetukset ja tuomarinohjeet ja oli niin ollen Ljungonkin käännöstä laajempi (näytteinä tekstit 19.B ja 20). Suomennustyöhönsä Kollanius ryhtyi Turun hovioikeuden presidentin Jöns Kurjen kehotuksesta. Kollaniuksen edeltäjät olivat suomentaneet Ruotsin lakia käsikirjoituksista, Kollanius sitä vastoin painetusta lakikirjasta, joko vuoden 1638 tai 1643 painoksesta. Uusi suomennos joutui Turun hovioikeuden tarkastettavaksi. Kääntäjän ja tarkastajien välisten erimielisyyksien vuoksi tarkastusta kesti vuosikausia, ja lopulta koko työ keskeytyi: Kollaniuksen käsikirjoitus hautautui Tukholman Kuninkaallisen kirjaston arkistoihin aivan kuten edeltäjänsä, ja suomalainen lakikieli jäi vaille sellaista normia, joka uskonnollisella proosalla oli vuoden 1642 Raamatussa. (Kollaniuksen käännös julkaistiin 1926 sarjassa Suomen kielen muistomerkkejä.) Kaikkine puutteineenkin kolmas lainsuomennos oli kieleltään ja ortografialtaan niin paljon edeltäjiään parempi, että se olisi voinut jouduttaa lakikielemme kehitystä sadalla vuodella.
Ruotsin valtakunnan lain suomalainen versio sai odottaa painatustaan seuraavan vuosisadan puoliväliin. Painoon pääsivät sitä vastoin kirkkoa ja sotalaitosta koskevien lakien suomennokset. Edellä sotaraamatun toimittajana mainittu HENRIK FLORINUS käänsi piispa Gezelius vanhemman toimeksiannosta vuoden 1686 kirkkolain, ja se painettiin 1688 nimellä Kircko-Laki Ja Ordningi (tekstit 24.A, 24.B, 24.C). Sota-artikloista ilmestyi ensin 1642 hämäläisen asetustensuomentajan HARTIKKA SPEITZIN versio, joka pohjautui Kustaa Aadolfin sotalakiin. Kun Kaarle XI oli uudistanut sota-artiklat, niistä ilmestyi uusi suomalainen versio Sodan-Articuluxet 1683. Painettua lakikieltä edustavat myös lukuisat asetusten suomennokset sekä niihin verrattavat kuninkaalliset kirjeet, julistukset, plakaatit, sopimukset, taistelukertomukset (ks. myös artikkeli Amiraali ajoi puolakan ulos blokhuusist juoksugraavin tykönä — Ruotsin suurvaltasotien raportointia suomeksi.) ym. Vuosilta 1615-1700 Helsingin yliopiston kirjastossa on yli 160 tämäntyyppistä painatetta, vain muutama vuotta 1640 varhaisemmalta ajalta. Asetusten ja määräysten antajina esiintyvät mm. kuningatar Kristiina, kreivi Pietari Brahe, kuninkaat Kaarle X, Kaarle XI ja Kaarle XII sekä määrätapauksissa alaikäisen kuninkaan holhoojahallitus. Asetusten suomentajina ovat tiettävästi toimineet ainakin OLAVI ELIMAEUS, HARTIKKA SPEITZ ja EERIK JUSTANDER, joskin kääntäjän nimi on ani harvoin mainittu. Asetusten aiheita ovat kyyditykset ja pakkomajoitus, pappien kymmenykset ja verotus yleensä, sotaväenotto ja sotakarkurit, lastenmurha (teksti 23), aviorikos (teksti 26), metsästys, metsien ja puiden hyväksikäyttö, ulkomaankauppa ja tullimaksut, rahat, mitat ja painot, säätyhenkilöiden ylellinen pukeutuminen ja juhlatilaisuudet (tekstit 21 ja 22), palkolliset, kerjäläiset ja kulkurit (teksti 25), oikea oppi ja jumalanpalvelus, sapatin rikkominen, kirkkotappelut, kaksintaistelut jne. Toistuvia asetuksia ovat vuotuiset rukouspäiväplakaatit, joissa säädetään vuoden neljä kiitos-, paasto-, katumus- ja rukouspäivää.
Asetusten ja muiden virallisten julistusten kieli on kömpelöä ja usein orjallisesti pohjatekstin sanastoa ja lauserakennetta mukailevaa. Kömpelyyteen on syynä toisaalta ruotsalaisen kansliakielen (ks. myös artikkeli A Specimen of Old Finnish Chancery Language and its Swedish Original) mutkikkuus, toisaalta se, että suomalaisella lakikielellä ei ollut yhdenmukaistavaa normia. Asetukset alkavat yleensä samantapaisella stereotyyppisellä johdannolla, jossa kuningas ym. ilmoittaa syyn asetuksen antamiseen (esimerkkien ortografia sitaattilainoja lukuun ottamatta modernistettu): Olema hyväksi ja juuri tarpeeliseksi löytäneet että asettaa - - vissit Gästgifwarit - - maanteihin; Minkä tähden olem meitin kans hyväksi ja tarpehelliseksi löytänyt tämän General Privilegiumin - - antaa trykätä . Asetuksen rikkojia uhataan seuraavaan tapaan: Jos joku täst edespäin löytään ottavan vaatimisella jonkun skydin - - . Arvonimet ja hallinnolliset termit on suoraan siirretty ruotsalaisesta alkutekstistä suomennokseen edes yrittämättä korvata niitä omakielisillä ilmauksilla. Esimerkkeinä käännös- ja sitaattilainoista mainittakoon vaikkapa seuraavat: General Munster Commisarius 'kutsuntaviranomainen', Termiini General Munstringiin 'kutsuntojen ajankohta', Civil Betientein Titulit 'virkamiesten arvonimet', Regementskrifwari 'rykmentin kirjuri', Ryttäri 'ratsumies', Under Officerari 'aliupseeri', Rustningin pitäjä 'ratsutilallinen', Gemenit Soldatit 'sotamiehet', Suures Furstindömis Suomes 'Suomen suuriruhtinaskunnassa', Uuden Linnan lääni 'Savonlinnan (linna)lääni', Religioni 'uskonto', Håffrättein Duomiot 'hovioikeuksien tuomiot', Bancon Zedelit 'setelit', ulostehdä Skyti Raha 'suorittaa kyytimaksu', Bergz Collegiumin hyväksi löytäminen 'kaivostyön keskusviraston hyväksyntä', pitää Fältschlachtningia 'käydä taistelua', Canonstyckin Ambumus 'tykinlaukaus'.
Mainittakoon tässä myös yksi siinä suhteessa poikkeuksellinen suomennos, ettei sitä sisällöltään voi lukea enempää uskonnolliseen proosaan kuin lakikieleen: vuonna 1670 painettu Cullainen Kiria, Nuorucaisten Tapain sijwollisudest (ks. myös artikkelit Cullaisen kirian suomentajaa jäljittämässä ja Erasmuksen Cullainen Kiria — kappale 1600-luvun käännössuomea). Alkuperäisen teoksen ( Libellus aureus, de civilitate morum puerilium ) kirjoitti ERASMUS ROTTERDAMILAINEN 1530 käytösohjeeksi nuorelle Henrikille, Burgundin herttuan pojalle. Vuoden 1670 painokseen (aiempi painos on kadonnut) liittyy latinalaisen alkutekstin ohella ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen käännös, ja kirja on nimiötekstin mukaan tarkoitettu koulujen ja opettajien käyttöön. Kirjan tuntemattoman suomentajan kielessä on toisaalta samaa vieraan kielen ilmausten jäljittelyä kuin esimerkiksi asetuksissa, toisaalta taas joitakin ajan muussa proosassa harvinaisia piirteitä (otteita kirjasta tekstissä 31).
Virsiä ja hengellisiä lauluja ilmestyi etenkin arkkijulkaisuina, ts. painettuina arkkiin tai vihkoseen (vanhin on CAROLUS PICTORIUKSEN vuodelta 1622). Tällainen painate sisälsi milloin yhden arkkiveisun , milloin useampia. Kun suomalaisesta Manualesta (ks. jaksoa 3.2) toimitettiin uusia painoksia, sen virsikirjaa yleensä täydennettiin näillä uusilla sepitelmillä. Niinpä jo vuoden 1685 Manualen sisällysluettelossa mainitaan "Täydell[inen] Wirsikirja", ja vuoden 1693 painoksen ilmoitetaan muun ohessa sisältävän "Täydellisen Wirsi-Kirjan, johon caicki Wirret ja Laulut cuin tähän asti erinomaisisa [= erillisissä] Suomalaisis Kirjois owat Präntihin pannut, owat suurella wireydellä yhten cootut". Aiemmin mainituista kirjoittajista mm. JONAS RAUMANNUS ja LAURENTIUS PETRI ovat sepittäneet joitakin virsiä. 1600-luvun hengellisen runouden yleisilme oli vaatimaton aivan kuten maallisenkin (ks. Tilapäisrunous, alla). Toisaalta runoilua haittasi epätietoisuus suomalaisen runon muodosta, toisaalta puhdasoppisuusajan vierova asenne "pakanallista" kansanrunoutta kohtaan. Vuosisadan lopussa virsikirjaa ryhdyttiin uudistamaan ilmeisesti piispa Johannes Gezelius nuoremman toimesta, mutta painosta tämä virsikirja pääsi vasta uuden vuosisadan puolella. EERIK CAJANUKSEN toimittama Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja (1701) pysyi suomalaisen virsirunouden perusteoksena lähes kaksi vuosisataa.
Ajan hengellisen runouden vaatimattomien tuotteiden joukossa on kuitenkin kaksi loistavaa poikkeusta, paltamolaisen JUHANA CAJANUKSEN 1683 julkaistu arkkivirsi ETkös ole Ihmis parca aiwan arca sekä samoin pohjalaissyntyisen MATIAS SALAMNIUKSEN 1690 ilmestynyt 2265-säkeinen messiadi Ilo-Laulu JESUXESTA(» doria.fi) (tekstit 29.A, 29.B). Cajanuksen virsi on kirjoitettu uudenaikaisella riimimitalla, mutta siinä on kansanrunon aineksia (mm. nelipolviset trokeesäkeet ja alkusointu), jotka viittaavat kalevalaisen runouden tuntemukseen. Perimätiedon mukaan 25-vuotias filosofian professori kirjoitti runonsa kuolinvuoteellaan 1681. Salamniuksen runo on kirjoitettu kalevalaisella runomitalla, ja on arveltu Salamniuksen perehtyneen kansanrunouteen joko synnyinseudullaan tai toimiessaan 1680-luvulla pappina Inkerissä. Ilo-Laulu saavutti suuren suosion heti ilmestyttyään, ja siitä otettiin lyhyessä ajassa toistakymmentä painosta.
Tilapäisrunoilu oli muodissa Euroopan oppineiden piirissä jo 1500-luvulla, ja Suomeen tuli vaikutteita mm. Saksassa opiskelleiden ylioppilaiden mukana. Virikkeitä maallisen runouden harrastukseen tarjosi myös 1630 perustetussa Turun lukiossa annettu kaunopuheisuuden opetus. Vuosisadanvaihteen ja 1600-luvun alkupuolen tilapäisrunoissa on miltei poikkeuksetta käytetty latinaa, harvemmin kreikkaa tai jotakin muuta kieltä. Saksan- ja ruotsinkielisiä runoja alkaa ilmaantua vuosisadan alkupuolella, kun taas ennen Akatemian perustamista kirjoitettuja suomenkielisiä tervehdyksiä on vain muutama, nekin yleensä ulkomailla toimineiden suomalaisten sepittämiä. Tilapäisrunous oli eräänlaista käyttölyriikkaa : onnittelu- ja muistosäkeitä, joista valtaosa oli luonteeltaan henkilörunoutta. Yksityishenkilöille omistetut runot olivat ystävien ja tuttavien tervehdyksiä, joiden aiheena oli perhejuhla tai julkinen esiintyminen. Alkuun runoja esiintyi lähinnä kirjasuomennosten onnittelu- ja omistusrunoina, tilapäisrunoilun yleistyttyä mm. saarnajulkaisuissa sekä erillispainatteina . Kuninkaallisten ja muiden vaikutusvaltaisten henkilöiden kunniaksi sepittämillään säkeillä tilapäisrunoilijat yleensä tavoittelivat mainetta tai kyseisten henkilöiden suosiota.
Tilapäisrunouden nousukausi alkoi Suomessa Turun Akatemian perustamisesta 1640. Tärkeitä seikkoja olivat tässä suhteessa oman kirjapainon saaminen 1642 sekä erillisen runousopin professuurin perustaminen 1655. Niin Akatemian opettajat kuin ylioppilaat esiintyivät tilapäisrunoilijoina; runoja syntyi sekä spontaanisti että tilaustyönä, Akatemian piiriin kuuluville ja ulkopuolisille henkilöille. Oppineisuutta osoitettiin runoilemalla eri kielillä. Suomea esiintyi runoissa alkuun suhteellisen usein, mutta ruotsin käytön lisääntyessä suomenkieliset säkeet kävivät harvinaisiksi. Akateemiset opinnäytteet , virkanimitykset ja promootiot synnyttivät oman tilapäisrunojen ryhmänsä: kollegat ja opiskelutoverit sepittivät erikielisiä onnittelusäkeitä väitöstilaisuuksien respondenteille, uusille professoreille ja promovendeille. Väitöskirjojen onnittelurunoissa kielivalikoima on melkoinen, sillä edusteilla ovat latinan, ruotsin, kreikan, ranskan, saksan ja suomen ohella mm. heprea, englanti, italia ja eräät muutkin kielet. Virallisiin tilaisuuksiin liittyvien onnittelusäkeiden ohella Akatemian piirissä sepitettiin myös perhejuhlien yms. inspiroimia henkilörunoja milloin kollegoille, milloin Akatemian toimintaan muuten liittyville henkilöille. Etenkin henkilörunoissa harrastettiin koristeellista typografiaa , mm. akrostikonia (säkeiden alku- tai loppukirjaimista muodostuu esim. vainajan nimi) sekä tekstin latomista aiheen mukaiseen muotoon: hautajaisrunosta hahmottui risti, kasterunosta malja, kuninkaalle omistetusta runosta valtaomena jne.
Ajan suomalaiset tilapäisrunot ovat harvaa poikkeusta lukuun ottamatta niin taiteellisesti kuin teknisesti avuttomia, mihin on osaltaan syynä uusien runomittojen ja kansanrunon ainesten sekoittaminen. Kun knitteli alkoi vuosisadanvaihteessa syrjäytyä, muotiin tuli mekaaniseen tavunlaskentaan perustuva riimillinen runomitta , joka määräsi säkeiden tavuluvun mutta ei asettanut tavujen laatua koskevia vaatimuksia. Uusi runomitta yleistyi pian mm. Saksassa ja Ruotsissa, ja sitä viljeltiin myös suomenkielisissä sepitelmissä. Suomalaista kansanrunoa oli jo 1626 karttateoksessaan luonnehtinut ruotsalainen ANDERS BURE (ANDREAS BUREUS), jonka mukaan suomalaisen säkeen tunnusmerkkejä olivat kahdeksantavuisuus, riimittömyys ja alkusointu. 1600-luvun teoreetikot, ESKIL PETRAEUS (1649) ja MATIAS MARTINIUS (1689) kieliopeissaan sekä MIKAEL WEXIONIUS (1650) väitöskirjassaan, katsoivat puolestaan riimin suomalaisen runon tyypilliseksi piirteeksi; tavujen kestolla ei sitä vastoin ollut merkitystä. Niinpä 1600-luvun tilapäisrunoilijat silmäsointuja sepittäessään ja sanoja typistäessään noudattivat vain runonteosta annettuja ohjeita. Vaikka tilapäisrunojen lyyriset ansiot ovat vähäiset, runot ovat kiinnostavia aikansa ilmentäjinä. Joidenkin henkilörunojen elämäkertatiedoista hahmottuu kuva ajan merkkihenkilöiden elämästä samaan tapaan kuin papinperheistä ruumissaarnojen personalioiden perusteella.
Suomenkielisten onnittelurunojen kirjoittajina on edellä jumalanpalvelussaarnojen yhteydessä mainittu ESKIL PETRAEUS, MARTINUS STODIUS, JACOBUS PETRI sekä SIMON MUULI, joiden runot on painettu Laur. Petrin ja Rajaleniuksen saarnajulkaisuihin 1644 ja 1654. Tuotteliaimpia tilapäisrunoilijoita oli turkulainen ERICUS JUSTANDER eli EERIK JUUSTI (ks. artikkeli Eerik Justanderin riimikronikka Ultima Justa), josta 1655 tuli Akatemian ensimmäinen runousopin professori. Justander on sepittänyt kymmeniä erikielisiä hää-, hautajais- ja onnittelurunoja, näistä kuusi suomeksi. Laajin on Pietari Brahen puolison Kristiina Katariina Stenbockin 344-säkeinen muistoruno Wijmeinen Muisto (teksti 27), kolmikielisen Ultima Justa -nimisen erillispainatteen suomenkielinen osa. Justander oli herättänyt Brahen huomiota esiintyessään opiskeluaikanaan eräissä Akatemian väitös- ja juhlatilaisuuksissa, ja ilmeisesti Justanderin hyvä suomen taito oli osasyynä siihen, että juuri hän sai tehtäväkseen muistorunon laatimisen. Kyseessä on tilaustyönä tehty runomuotoinen elämäkerta, joka on täysin verrattavissa ruumissaarnojen personalioihin ja joka niin ollen edustaa henkilöhistoriallista kirjallisuutta . Proosaelämäkertojen tapaan runossa selostetaan tarkoin vainajan sukujuuret, elämänvaiheet ja kuolema apuna 7- ja 8-tavuiset säkeet, riimi ja alkusointu. Säkeet ovat nykyaikaisittain ontuvia, joskin enimmälti oman aikansa ohjeiden mukaisia. Muut Justanderin suomalaiset sepitelmät ovat huomattavasti lyhempiä ja poljennoltaan lähempänä kansanrunoa. Näihin kuuluvat hautajaisruno , kaksi häärunoa (näistä toinen, Imitatio Antiquorum Tavvast-Finnonicorum Runorum , on sepitetty 1654 Kaarle X Kustaan ja Hedvig Eleonoran häihin) ja kaksi onnittelua (toinen on painettu Pacchaleniuksen Cantio cygnea -suomennoksen alkuun).
Justanderin Wijmeinen Muisto ei ole ajan ainoa runomuotoinen personalia. Piispa Gezelius vanhemman ruumissaarnan (1690) yhteyteen on painettu Ilo-Laulun tekijän MATIAS SALAMNIUKSEN 1630-säkeinen Surullinen Ja Jumalinen Jälkimuisto, Corkiast oppenest Herrast, Doctor JOHAN GEZELIUXEST sekä Huittisten kirkkoherran JOHANNES KECKONIUKSEN huomattavasti lyhempi valitusruno Moesta Hwittensium Qverela (otsikko ja reunahuomautukset latinaa, vaikka itse runo on kirjoitettu suomeksi).
Mainittujen tilapäisrunojen lisäksi on satunnaisia hää-, hautajais- ja onnittelurunoja , joissa on tavoiteltu milloin kansanrunon, milloin jopa heksametrin poljentoa. Jotkin perhejuhliin kirjoitetut säkeet oli tarkoitettu laulettaviksi, kuten JOHANNES SALMENIUKSEN 1669 sepittämät kaksi häärunoa. Aiheeltaan muista runoista poikkeavat saarnakirjailijana tunnetun LAURENTIUS PETRIN 372-säkeinen riimikronikka Synopsis chronologiae Finnonicae rythmica Eli Ajan Tieto (teksti 28) sekä talonpojan elämää kuvaava laaja opetusruno Huonen-Speili (1699), jonka kirjoittajasta tiedetään vain nimikirjaimet J. M. (tekijäksi on arveltu Jonas Raumannuksen pojanpoikaa Jonas Mennanderia). Kumpikin runo tapailee kansanrunon poljentoa, ja säkeet ovat riimillisiä, Laur. Petrillä myös alkusointuisia. Laur. Petri lienee saanut vaikutteita Johannes Messeniuksen ruotsinkielisestä riimikronikasta (mainittu seuraavan jakson sanakirjakatsauksessa), mutta tiedot varhaisista historiallisista tapahtumista ja Turun vanhoista piispoista ovat ilmeisesti peräisin Juustenin piispainkronikasta (ks. 1. jaksoa). Laur. Petrin riimikronikka päättyy Kaarle X Kustaalle osoitettuun puhutteluun "Culje cuuluisa Kuningas" jne. Kun kronikasta toimitettiin 1671 uusi painos, Laur. Petri ajanmukaisti runon sisällön: edellisen version loppuhuipennus siirtyi varhemmaksi, sai asun "Culki cuuluisa Cuningas" ja mukaan tuli maininta kuninkaan 1660 tapahtuneesta kuolemasta; loppulause on omistettu tuskin 16-vuotiaalle Kaarle XI:lle. Kielioppinsa De Prosodia -jaksossa eli runousopissa MATIAS MARTINIUS (1689) siteeraa Laur. Petrin kronikan alkusäkeitä näytteeksi suomalaisesta runoudesta. Martinius esiintyi itsekin tilapäisrunoilijana, sillä näytteenä on myös tekijän oma suomenkielinen kiitosruno Kaarle XI:lle.
Sekä Turun Akatemian perustamisessa (ks. myös From monolingual to bi- and multilingual instruction at the University of Helsinki) että ensimmäisen raamatunsuomennoksen ilmestymisessä Suomen silloisella kenraalikuvernöörillä PIETARI BRAHELLA oli tärkeä osuus. Eri puolille Suomea suuntautuvat tarkastusmatkat olivat osoittaneet Brahelle, että hallinnon tehostamiseksi oli tarpeen sekä kohentaa suomenkielisen kansan sivistystä että perehdyttää Ruotsista tulevat virkamiehet suomen kieleen. Eräiden suomenkielisten tai Suomea käsittelevien painotuotteiden dedikaatioista ilmenee, että Brahe on tukenut kyseisiä yritelmiä. Toinen tärkeä suomen kielen suosija oli Turun hovioikeuden presidentti JÖNS KURKI, joka mm. yritti saada aikaan lainsuomennosta (ks. jaksoa 3.3) ja jolle Laurentius Petri omisti ensimmäisen saarnakokoelmansa 1644. 1600-luvulla pääsivät painosta ensimmäiset suomen kielen kuvaukset: kaksi latinaksi kirjoitettua kielioppia ja kolme suppeaa sanakirjaa . Syytä on mainita myös MIKAEL WEXIONIUKSEN Ruotsin ja Suomen historiaa käsittelevä väitöskirja (1648-50), jonka kielikatsauksessa on kuvaus suomen kielestä. Tämäkin teos sai alkunsa Brahen toivomuksesta.
Vanhin suomen kielioppi , Naantalin kappalaisen HENRIK CRUGERUKSEN noin 1640 laatima käsikirjoitus, on hävinnyt, mutta siinä esitettyjä suomea koskevia tietoja on siteerannut mm. Erik Pontoppidan tanskan kieliopissaan 1668. Vanhin säilynyt kielioppi on ESKIL PETRAEUKSEN Linguae Finnicae brevis institutio (1649), joka sekin syntyi Pietari Brahen aloitteesta (esipuhe on omistettu Brahelle). Petraeus oli opetellut suomen kielen vasta 1630-luvulla Suomeen saavuttuaan ja raamatunkäännöskomitean puheenjohtajana syventänyt tietojaan. Kieliopin laatimisessa häntä avustivat komiteakollegat STODIUS ja FAVORINUS, joita tekijä kiittää esipuheessaan. Kielioppi on laadittu latinantaitoisille ulkomaalaisille, ja suomen kielen rakennetta tarkastellaan latinan näkökulmasta. Niinpä sijoja on suomessa kuusi kuten latinassa, mukana myös vokatiivi eli puhuttelusija. Saadakseen suomen sijamuodot mahtumaan latinan järjestelmään Petraeus esittää sijat monimuotoisina: päiwäldä/ ästä/ äsä/ ällä ovat ablatiiveja, Miehet/ miehiä taas monikon nominatiiveja, ja syntaksiosassa tekijä joutuu selittämään yksikön nominatiiveiksi muodot Papixi, ylpiänä ym. Illatiivia ei ole katsottu erilliseksi sijaksi, koska sen ortografinen asu on määrätapauksissa sama kuin genetiivin tai akkusatiivin, esim. Colmen marcan = 'kolmen markan' tai 'kolmeen markkaan'. Toisaalta "akkusatiiveja" ovat Petraeuksen mukaan myös colmehen markahan , enämbähän , callimbahan ym. Suomessa on kahdeksan deklinaatiota, koskapa sanan vartalo voi päättyä kahdeksaan eri vokaaliin. Astevaihtelusta Petraeus toteaa, että sen oppii parhaiten käytännössä! Kaiken kaikkiaan Petraeuksen kielioppi on perin vaatimaton ja tarjoaa oikeiden huomioiden ohella virheellisiä tietoja. Tekijä oli kuitenkin alansa pioneeri koko valtakunnassa, sillä ensimmäinen ruotsin kielioppi ilmestyi vasta myöhemmin.
Neljä vuosikymmentä Petraeuksen pioneerityön jälkeen ilmestyi seuraava kielioppi, Viipurin lukion lehtorin, hämäläissyntyisen MATIAS MARTINIUKSEN Hodegus Finnicus: Thet är Finska Wägwijsare: Eli Suomen kieleen Tien Johdattaja (1689). Martiniuksen teos on edeltäjänsä mukaelma eräitä äänneoppiin ja esimerkistöön otettuja lisiä sekä esimerkkien ruotsinnoksia lukuun ottamatta.
Sanakirjojen esikoinen pääsi painosta jo 1637, siis ennen Akatemian perustamista. Upsalalainen maisteri ERICUS SCHRODERUS oli lähetetty 1636 Ouluun tutkimaan Johannes Messeniuksen jälkeensä jättämää historiallista teosta. (Ruotsalaissyntyinen Messenius, joka oli kärsinyt pitkän vankeusrangaistuksen Kajaanin linnassa ja viettänyt viimeisen elinvuotensa Oulussa, kirjoitti vankeusaikanaan suurteoksensa Scondia Illustrata sekä sen lisäksi historiallisen runoelman Rimkrönikan om Finland och dess inbyggare , joka painettiin vasta 1774.) Schroderus opiskeli Oulussa suomea ja toimitti jo vuoden kuluttua painoon pienen sanakirjan Lexicon Latino-Scondicum , johon latinan, ruotsin ja saksan lisäksi oli otettu suomalaiset sanavastineet. Kyseessä on oikeastaan latinan oppikirja, jossa latinan keskeinen sanasto oppimisen helpottamiseksi esitetään käsiteryhmittäin ja äidinkielelle käännettynä. Esipuheessa on joitakin tietoja suomen kielen rakenteesta.
Latinan oppikirjaksi oli tarkoitettu myös seuraava latinalais-ruotsalais-suomalainen sanasto Variarum rerum vocabula Latina cum Svetica et Finnonica interpretatione (1644), jonka tekijä on tuntematon. Sanastoon liittyy keskusteluopas Formulae puerilium colloquiorvm (teksti 30), joka on ensimmäinen tunnettu näyte arkisesta puhesuomesta. Kirjassa on 27 eri tilanteisiin sovellettua dialogia (aiheina tervehdysten ohella maatameno ja vuoteestanousu, kouluelämä velvollisuuksineen, leikkeineen ja riitoineen jne.), kussakin keskustelijoina kaksi poikaa. Latinaisiin repliikkeihin on liitetty ruotsalainen ja suomalainen käännös. Ruotsalaisen Isak Collijnin kirjalöydöt 1920-luvulla osoittivat, että latinankieliset keskustelut oli kirjoittanut saksalainen pedagogi Sebald Heyden ja ensipainos ilmestynyt 1530. Selvisi myös, että Tukholmassa oli jo 1559 ilmestynyt Variarum rerum vocabulan liitteenä latinan- ja ruotsinkielinen Formulae-vihkonen. Dialogien suomentajaa ei tiedetä.
Variarum rerum vocabula oli HENRIK FLORINUKSEN (mainittu edellä raamatunsuomennoksen tarkistajana ja kirkkolain kääntäjänä) mallina, kun hän kirjoitti oman sanasto-oppikirjansa Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica (1678). Kirja oli edeltäjiään laajempi ja pedagogisempi, ja esipuheessa tekijä viittaa omaan opettajakokemukseensa (Florinus toimi kirjaa suunnitellessaan Hämeenlinnan koulun rehtorina). Florinuksen oppikirjaa käytettiin pitkään vielä 1700-luvulla.
Jo 1600-luvulla heräsi kiinnostus myös suomalaisen kansanperinteen keräämiseen ja suomen kielen sukujuurien selvittelyyn. Sekä saarnakirjailijana että tilapäisrunoilijana mainittu LAURENTIUS PETRI keräsi sananlaskuja ja höysti niillä väliin saarnojaankin, ja hänen poikansa GABRIEL TAMMELINUS jatkoi isänsä työtä. Sananlaskukokoelma Wanhain Suomalaisten Tawaliset ja Suloiset Sananlascut tosin ilmestyi painosta vasta 1702 edellä useaan otteeseen mainitun HENRIK FLORINUKSEN toimittamana ja täydentämänä, mutta painattaja antaa esipuheessa tunnustuksen muille keruutyön tekijöille, apelleen Laur. Petrille ja langolleen Gabr. Tammelinukselle: " - - sentähden on - - Tammelan Pitäjän Kirckoherra ja Säxämäen kihlacunnan Prowasti, Her LAURENTIUS PETRI waina, jocapäiwäisest cansapuhesta lähes 50. ajastaica sitten, nämät Sananlascut ahkerudellans muistoxi kirjoittanut, joihin sitten hänen Pojaldans - - Mag: GABRIEL TAMMELINUxelda - - ja minulda usiat owat lisätyt - - ." (TEKSTI 32)
Suomen ja muiden kielten sukulaisuudesta olivat aiemmin esittäneet huomioita ruotsalainen BENGT SKYTTE ja saksalainen MARTIN FOGEL. Edellinen mainitsi suomen sukukieliksi viron, karjalan ja lapin, jälkimmäinen taas piti suomea, lappia ja unkaria kielisukulaisina. Silti turkulainen opiskelija (myöhempi virsikirjan uudistaja) EERIK CAJANUS todisteli vielä 1697 latinankielisessä väitöskirjassaan, että suomi oli sukua heprealle! Tällaiset fantasiat kuuluivat ajan henkeen: Ruotsin oppineiston keskuudessa syntynyt kansallisromanttinen liike, joka pyrki teorioimaan maalle loistavan menneisyyden, oli levinnyt myös Turun Akatemiaan. Kritiikitön ajattelutapa oli yltiöisänmaallisuutta ja sellaisena Ruotsin suurvalta-aseman heijastusta, ja sen vaikutus tuntui Akatemiassa vielä uuden vuosisadan alkukymmeninä.
