 |
||||||||||||
|
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
||||
|
|
|
|
|
|||||||||
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
|||||
|
|
|
|
|
|||||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
2.2. Mikael Agricola ja hänen aikalaisensa
Katolinen kirkko alkoi 1300- ja 1400-luvulla menettää otettaan ihmisiin, kun Italiasta muuhun Eurooppaan leviävä renessanssi toi mukanaan uuden ajattelutavan ja elämänkatsomuksen. Syntyi kiinnostus antiikin kulttuuriin ja kirjallisuuteen, ja samalla heräsi kiinnostus myös kansalliseen kulttuuriin ja kansalliskieliin. Löytöretket avarsivat maailmankuvaa ja painokoneen käyttöönotto helpotti uusien aatteiden leviämistä. Renessanssi herätti eloon kansalliskielet: kirjallisiin tarkoituksiin alettiin latinan asemesta käyttää äidinkieltä, ensin renessanssin keskuksessa Italiassa, pian Ranskassa ja Espanjassa ja vähitellen muualla. Samoihin aikoihin humanismi, oppineiden keskuudessa syntynyt tieteellisvoittoinen liike, asetti useissa opillisissa kysymyksissä kirkon auktoriteetin kyseenalaiseksi. Sekä renessanssi että humanismi vaikuttivat katolisen kirkon asemaan: kansalliskielten kasvava arvostus teki lopun latinan herruudesta, ja paavinvallan epäkohtien paljastaminen horjutti Rooman kirkon valta-asemaa.
Kehitys johti reformaatioliikkeiden syntyyn, edelläkävijänä Saksa. Lutherin uskonpuhdistus oli tervetullut useiden maiden hallitsijoille, sillä paavin menettäessä asemansa kirkon päänä maalliset hallitsijat saivat lisää valtaa oman kirkkonsa piirissä. Kun Ruotsin kuningas KUSTAA VAASA sai tietää Lutherin uskonpuhdistuksen Saksan ruhtinaiden keskuudessa saamasta kannatuksesta, hän pani toimeen reformaation omassa valtakunnassaan. Uudistustoimien syynä olivat teoriassa katolisen kirkon väärinkäytökset, mutta käytännössä uskonpuhdistus antoi kuninkaalle oivan tilaisuuden ottaa haltuunsa kirkon omaisuuden. Vuonna 1527 Kustaa Vaasa nimitti Turun piispaksi oppineen suomalaissyntyisen MARTTI SKYTTEN, jonka oli määrä johtaa hiippakuntaansa Lutherin oppien mukaisen "puhtaan jumalansanan" hengessä. Negatiivinen seuraus uusien oppien soveltamisesta oli se, että kirkko menetti omaisuutensa eikä voinut tarjota riittävää apua hädänalaisille; myönteinen puoli taas oli suomenkielisten jumalanpalvelussaarnojen yleistyminen. Piispa Skytten ansioihin kuuluu, että hän lähetti omalla kustannuksellaan lahjakkaita suomalaisia ylioppilaita Wittenbergin yliopistoon Saksaan; Suomessahan ei tuolloin ollut yliopistoa. Wittenbergissä opiskelijat saattoivat kuunnella niin MARTTI LUTHERIN kuin ajan johtavan humanistin FILIP MELANCHTONIN luentoja.
Niiden nuorukaisten joukossa, jotka opiskelivat Wittenbergissä piispa Skytten varojen turvin, oli Suomen reformaattorina ja "Suomen kirjakielen isänä" tunnettu MIKAEL AGRICOLA eli MICHAEL OLAI (n. 1510-1557). Agricolan elämänvaiheet ovat lyhyesti seuraavat. Hän syntyi itäisellä Uudellamaalla Pernajan pitäjän Torsbyn kylässä. Pernajan seutu oli 1500-luvulla valtaosaltaan ruotsinkielinen, ja Agricolan äidinkielestä on jo toistasataa vuotta esitetty eriäviä mielipiteitä. Viimeksi Osmo Ikola (1988) on eri tieteenalojen tutkimukset huomioon ottaen esittänyt, että Agricolan kotikielenä olisi ollut suomi mutta että tämä olisi oppinut sekä suomen että ruotsin kielen jo lapsuusympäristössään. Agricola kävi koulua Viipurissa ja toimi tämän jälkeen Turussa piispa Skytten kirjurina. Vuonna 1536 hän pääsi opiskelemaan Wittenbergiin, josta hän kolmen opiskeluvuoden jälkeen palasi Turkuun maisterina. Agricola nimitettiin Turun katedraalikoulun rehtoriksi, mutta hän menetti tämän viran 1549 Paavali Juustenille. Vaikka piispa Skytte kuoli jo 1550, Turkuun nimitettiin uusi piispa vasta 1554. Tällöin Kustaa Vaasa jakoi Turun hiippakunnan kahtia: Agricolasta tuli Turun piispa ja Juustenista uuden Viipurin hiippakunnan piispa. Vajaat kolme vuotta myöhemmin (1557) Agricola kuoli ollessaan paluumatkalla Moskovan rauhanneuvotteluista, ja hänet haudattiin Viipuriin.
Painetun kirjallisuutemme esikoinen on Agricolan aapinen eli Abckiria(» doria.fi), joka nykytietojen mukaan ilmestyi kolmena painoksena: 1543-44, 1549-51 ja 1559. Säilynyt 24-sivuinen teos (näköispainos 1971) on koostettu vähitellen löytyneistä eri painosten osista. Abckiria sisältää aapisosan (= kirjaimisto ja tavausohjeet) ja katekismuksen (= kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän, Ave Maria ja muita rukouksia, kasteen ja ehtoollisen sakramentit). Lisäksi kirjasen lopussa on kouluopetukseen tarkoitettu jakso, jossa esitellään roomalainen ja arabialainen numerojärjestelmä sekä lukusanat latinaksi ja suomeksi. Kirjan alkuun sijoitettu knittelimittainen esipuheruno (näytteenä teksti 1) on ensimmäinen riimillinen suomenkielinen runo. Agricolan muut teokset ovat seuraavat: Rucouskiria (1544), Se Wsi Testamenti (1548)(» doria.fi), Messu eli Herran Echtolinen (1549), Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista (1549)(» doria.fi), Se meiden HERRAN Jesusen Christusen Pina (1549) sekä kolme erillistä julkaisua Vanhan testamentin kirjoista, Dauidin Psaltari (1551)(» doria.fi), Weisut ia Ennustoxet Mosesen Laista ia Prophetista Wloshaetut (1551) ja Ne Prophetat. Haggai. SacharJa. Maleachi (1552).
Päätyönsä, Uuden testamentin suomennoksen (tekstit 5 ja 6), Agricola pani todennäköisesti alulle jo opiskeluvuosinaan Wittenbergissä. Jos Uuden testamentin käännökseen lisätään Agricolan Vanhasta testamentista suomentamat kohdat, käännöstyön määräksi tulee lähes kaksi viidennestä koko Raamatusta. Agricolan tuotannon kokonaismäärä on noin 2400 painosivua ja yli 420 000 sanetta. (Vertailun vuoksi mainittakoon, että Tuntematon sotilas sisältää runsaat 100 000 sanetta.) Kaikkiin teoksiinsa samoin kuin Raamatun eri kirjoihin Agricola sepitti "alkupuheen", väliin jopa runomuotoisen (näytteinä tekstit 2.A, 2.B, 3.A, 3.B, 4.A, 4.B ja 5). Esipuheet ovat teosten omintakeisinta antia ja sisältävät tietoja eri aloilta, historiasta ja mytologiasta terveydenhoito-ohjeisiin.
Uusimpien tutkimusten mukaan Agricolan teoksissa on yli 8000 eri sanaa (Kalevalassa on arvioitu olevan n. 7800), ja näistä runsaat 60 % on säilynyt nykysuomeen. Heikoimmin ovat säilyneet Agricolan verbit mm. siitä syystä, että nykykieleen ei ole hyväksytty vanhan kirjasuomen viljelemiä prefiksiverbejä. Agricolan substantiiveista etenkin kielten ja kansojen nimitykset ovat vierasasuisia, muut kirjalliset lainat ovat harvinaisia ( amma 'imettäjä', hengisti 'ori', insigli 'sinetti' ym.). On luonnollista, että Agricola uusia suomalaisia ilmauksia tavoitellessaan turvautui usein käännöslainoihin, ja suuri osa näistä jäi kieleemme pysyvästi. Agricolan käyttämiä sanoja ei ilman muuta voi pitää hänen sepittäminään; moni ilmaus on voinut olla hänelle tuttu suullisesta kielenkäytöstä, ennen kuin hän ensimmäisenä toi kyseisen sanan kirjoitettuun tekstiin.
Agricolan teosten kieli edustaa lähinnä Turun ympäristössä puhuttua lounaismurretta, joka oli saanut eräänlaisen yleiskielen aseman useastakin syystä: Turku oli piispanistuimineen maan hallinnollinen ja kirkollinen keskus, ja suomen kielen suullinen, osin ehkä kirjallinenkin käyttö oli luonut jokseenkin homogeenisen ja vakiintuneen kirkollisen sanaston. Monet lounaismurteiden piirteet jäivät kirjasuomeen vuosisadoiksi, ja itämurteiden puolustajat onnistuivat 1800-luvulla juurimaan niistä vain osan. Kuitenkin eri murrealueilla asuminen oli jättänyt jälkiä Agricolan kieleen: hänen teoksistaan löytyy lounaissuomalaisten ainesten ohella sekä Pernajan lähistön kaakkoishämäläisten murteiden että itämurteiden piirteitä. Tästä Agricola oli itsekin tietoinen, sillä Uuden testamentin esipuheessa (teksti 4.B) hän selostaa kielenkäyttöään seuraavasti (ortografia modernistettu):
Sentähden ompi tässä Pyhän Uuden testamentin kirjoissa suomenkieli [so. Varsinais-Suomen murre] enimiten pruukattu. Ja myös hädän tähden, koska tarve on anonut, ovat myös muiden [murteiden] kielet, puheet ja sanat tähän sisälotetut.
Agricolan samoin kuin myöhempienkin kirjoittajien kielessä on runsaasti muukalaisuuksia, jotka osaksi selittyvät käännöstekniikasta, osaksi siitä, että kirjasuomen kehittymättömyys pakotti turvautumaan vieraiden kielten malliin. Yleisiä ovat svetisismit eli ruotsalaisuudet, mutta esikuvana saattoi yhtä hyvin olla latina tai saksa. Edellä oli jo puhetta Agricolan prefiksiverbeistä. Muista muukalaisuuksista mainittakoon vaikkapa sijamuotojen vastineina käytetyt postpositiorakenteet, germaanisten kielten mukainen agenttipassiivi, artikkelit, omistusliitteiden ja pronominien vakiintumaton työnjako, epäsuomalainen sanajärjestys, apuverbit futuurin ja modusten muodostimina jne. Nykylukijalle tuottaa vaikeuksia myös Agricolan ja hänen aikalaistensa ortografia, joka sekin noudattaa vieraita malleja (ks. Katsaus ortografiaan).
Reformaation ajoilta on Agricolan painetun tuotannon lisäksi säilynyt käsikirjoituksia, jotka osoittavat muidenkin suomentaneen kirkollisia tekstejä. Kääntäjät lienevät olleet tuomiokirkon pappeja, ehkä jopa Agricolan Wittenbergin aikaisia opiskelutovereita. Käsikirjoitusten vanhimpia osia on arveltu esiagricolalaisiksi, mutta niiden ajoittaminen on ollut hankalaa. Kauko Pirinen (1988) on vertailemalla suomennoksia niiden ruotsalaisiin lähdeteksteihin osoittanut, että tekstit ovat osin Agricolan painettua tuotantoa varhaisempia, ehkä jo 1530-luvulla kirjoitettuja. Kyseiset käsikirjoitukset ovat seuraavat:
1500-luvun loppupuolen ja 1600-luvun alun hartauskirjallisuudessa näkyy selvästi Agricolan kynän jälki. Kun PAAVALI JUUSTEN 1575 julkaisi oman messunsa Se pyhä Messu Somen kielen , hän liitti siihen Agricolan Uudesta testamentista jäljentämänsä perikooppitekstit (= kirkkovuoden saarnatekstien kokoelma, ts. jumalanpalveluksissa luettavaksi määrätyt Raamatun kohdat). OLAVI ELIMAEUS taas jäljensi Juustenia toimittaessaan 1618 oman evankeliumi- ja epistolakirjansa. Useissa passioissa , Kristuksen kärsimyshistorian kuvauksissa, seurattiin tiiviisti Agricolan Piinan (1549) tekstiä. Samoin syntyi uusia katekismuksen, rukouskirjan ja käsikirjan versioita, kuten JACOBUS FINNON eli JAAKKO SUOMALAISEN rukouskirja (1583) ja katekismus, EERIK SOROLAISEN käsikirja ja katekismus (1614) sekä OLAVI ELIMAEUKSEN käsikirja (1629), ja näistä ilmestyi useita uusintapainoksia. Varsinaista saarnakirjallisuutta edustaa vasta piispa EERIK SOROLAISEN (1545-1625) yli 2000 painosivun laajuinen kaksiosainen Postilla (1621-25), kirkkovuoden evankeliumitekstit ja niiden selitykset (näytteenä teksti 11). Vaikka Postilla ilmestyi vasta 1620-luvulla, monet saarnat on ilmeisesti kirjoitettu jo vuosisadan alussa, ja käsikirjoitus lienee ollut pappien käytössä ennen painatusta. Jo uuden vuosisadan alussa oli tarkoitus kääntää koko Raamattu suomeksi, ja 1602 asetettiin raamatunkäännöskomitea, jota todennäköisesti johti piispa Sorolainen. Komitea sai ilmeisesti aikaan suomennosluonnoksia, mutta niiden kokoaminen täydelliseksi Raamatuksi ei onnistunut. Mainittakoon, että Sorolaisen pitkään piispuuskauteen (1583-1625) sisältyivät sekä Juhana III:n aikainen liturginen riita että Kaarle-herttuan ja Sigismundin välinen valtataistelu.
Suomenkielisen lyriikan varhaisimpia näytteitä ovat Agricolan teosten knittelimittaiset esipuherunot sekä hänen suomentamansa harvalukuiset hymnit ja virret. Ensimmäinen varsinainen virsikirja on edellä mainitun JACOBUS FINNON Yxi wähä suomenkielinen wirsikirja (n. 1583), jonka 101 virrestä vain kymmenkunta on tekijän omia sepittämiä; esikuvana on ollut ruotsalainen virsikirja. Kirjan esipuheessa Finno esittää jonkinlaisen virsirunouden historiikin (teksti 7). Seuraavan virsikirjan toimitti Maskun kirkkoherra Hemminki eli HEMMINKI MASKULAINEN todennäköisesti 1605. Virsikirjan uudistaja säilytti Finnon virsikirjan nimen ja virret ja lisäsi uuteen versioon 141 virttä, joista valtaosa oli hänen omaa käsialaansa. Lisäksi Hemminki suomensi laulukokoelman Piae Cantiones (ks. 1. jaksoa) ja painatti sen 1616 nimellä Vanhain Suomen maan Pijspain, ja Kircon Esimiesten Latinan kielised laulud. Kolmannen näiltä ajoilta säilyneen virsikirjan toimittaja on OLAVI ELIMAEUS, jonka Soomenkielinen Wirsikiria (1621) sisältää 153 virttä, Finnon ja Hemmingin tuotteiden joukossa joitakin Elimaeuksen omia.
Maallista suomenkielistä runoutta tapaa näiltä ajoilta aivan satunnaisesti: vuosisadan vaihteesta on säilynyt muutama ulkomailla sepitetty onnittelu- ja tervehdysruno. Ensimmäinen kotimainen onnitteluruno on Sorolaisen Postillan toisessa osassa (1625), kirjoittajana OLAUS PETRI -niminen pappi. Vasta Akatemian perustamisen myötä maallisten runojen sepittäminen alkoi yleistyä (ks. jaksoa 3.4).
Varhaisinta lakikieltä edustavat Ruotsin hallitsijoiden kirjeet ja jotkin asetukset sekä Ruotsin maan- ja kaupunginlain painamatta jääneet suomennokset. Vanhimmat kirjeet ovat Kustaa Vaasan kirje sotaväenotosta 1555 (teksti 8) ja Juhana III:n kirje kyydityksistä 1584 (teksti 10), joista vain jälkimmäinen lienee painettu. Muut samantyyppiset tekstit ovat Kaarle IX:n, Kustaa II Aadolfin, kuningatar Kristiinan ja Pietari Brahen kirjeiden ym. määräysten suomennoksia.
Ruotsin maanlain vanhin käännös, ns. herra Martin maanlainsuomennos (tekstit 9.A, 9.B), valmistui luultavasti Juhana III:n hallituskaudella n. 1580. Alkuperäistä käsikirjoitusta ei ole tavattu, mutta siitä on säilynyt useita kopioita, vanhimmat 1500- ja 1600-luvun taitteesta. Suomentajan henkilöys pysyi kauan epävarmana, mutta nykytietojen mukaan maanlain käänsi HERRA MARTTI eli MARTINUS OLAI, joka toimi Rauman kirkkoherrana ja 1578-82 Juhana III:n hovikappalaisena. Painoon suomennos ei päässyt, eikä sen teksti omaan aikaansakaan nähden ollut tyydyttävä. Käännös julkaistiin 1905 sarjassa Suomen kielen muistomerkkejä.
Vain käsikirjoitukseksi jäi myös seuraava lainsuomennos, lainlukijana toimineen Kalajoen kirkkoherran LJUNGO TUOMAANPOJAN Rodzin Waldacunnan MAAN LAKI 1601 ja Kaupungin Lakj Ruodzin Waldacunnasa Suomen kielin 1609 (teksti 19.A). Käännös painettiin ensi kerran vasta 1852, ja 1975 ilmestyi Martti Ulkuniemen toimittama uusi laitos. Ljungo käänsi maanlain apunaan Martin suomennos, ja käännös toimitettiin Kaarle-herttualle (= Kaarle IX). Ilmeisesti Kaarlen kannustamana Ljungo käänsi myös kaupunginlain. Painaminen aloitettiin 1610 mutta keskeytyi heti alkuunsa, kun oli ehditty painaa vain OLAVI ELIMAEUKSEN suomentamat Kaarle IX:n ja Kristofer-kuninkaan vahvistuskirjat. Sekä kuningas että Ljungo itse kuolivat samoihin aikoihin. Ljungo mainitsee lakikirjansa esipuheessa 1601 pyrkineensä käyttämään Turun ja Pohjanmaan murretta: "Jossa tulkitzemuxes on enin tauoitettu sitä Suomen kieltä, quin ymbäri Suomen Turgun ia itä pohian maalla puhutan." Hän käsitti siis Turun ja oman kotiseutunsa Pohjanmaan murteet yhdeksi ja samaksi kielimuodoksi, ja tuloksena oli lounaismurteisten ja pohjalaisten ainesten sekoitus.
