 |
||||||||||||
|
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
||||
|
|
|
|
|
|||||||||
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
|||||
|
|
|
|
|
|||||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
1.3. Astevaihteluttomia tapauksia
1.4. Heikko aste pro nykykielen vahva aste
1.4.2. Alkuperäisen i-diftongin edellä
Astevaihtelussa voidaan erottaa kaksi eri lajia: radikaalinen ja suffiksaalinen vaihtelu. Radikaalisella astevaihtelulla tarkoitetaan sanan vartalossa (lat. radix 'juuri') tapahtuvaa klusiilien heikkenemistä, jonka laukaisimena on tavun umpinaisuus: tyttö : tytö/n, luke/a: lue/n jne. Tosin tavun umpinaisuus tai avonaisuus ei selitä kaikkia nykysuomen astevaihtelutapauksia, sillä äännekehitys on saattanut siirtää tavurajaa (esim. tapauksissa kirkko/on, vaattee/t, lupaa/n). Suffikseissa, etenkin päätteissä ja tunnuksissa, esiintyvää astevaihtelua sanotaan suffiksaaliseksi astevaihteluksi . Tällainen vaihtelu on riippunut painosuhteista, ts. edellisen tavun painollisuudesta tai painottomuudesta: puu/ta mutta talo/a, pui/den mutta taloj/en, puu/hun mutta talo/on. Nykysuomessa suffiksaalinen astevaihtelu kuvastaa harvoin alkuperäisiä suhteita, sillä analogiset asut ovat syrjäyttäneet äännelailliset muodot: saava pro saapa, saa pro saapi, tärkeää pro tärkeätä jne. Tässä jaksossa ovat tarkasteltavina vain radikaalisen astevaihtelun tapaukset. Suffiksaalinen astevaihtelu tulee puheeksi niiden muotojen yhteydessä, joissa VKS:n (= vanhan kirjasuomen) kanta poikkeaa nyky-yleiskielestä.
Geminaattaklusiilien osalta astevaihtelu on VKS:ssa nykyisenlainen. Sitä vastoin yksinäisklusiilien vaihtelussa kuvastuu vielä osin alkuperäinen vaihtelukanta, jossa k:n, p:n ja t:n heikkoasteisena vastineena oli soinnillinen (homorgaaninen) spirantti: /k/ : /ɣ/ , /p/ : /β/, /t/ : /š/. VKS:ssa p:n astevaihtelu on jo nykykielen mukainen, kun taas t:n ja k:n heikot vastineet eroavat nykyisistä (ks. 1.1 ja 1.2). Astevaihteluparikeissa havaittavien erojen ohella VKS:n astevaihtelusysteemi poikkeaa nyky-yleiskielestä seuraavasti:
1) Eräät nykyään astevaihtelun alaiset tapaukset ovat vaihteluttomia (1.3).
2) Heikkoasteisuus on yleistä eräissä muoto- ja vartalotyypeissä, joissa nykykielessä on vahva aste (1.4).
Niissä tapauksissa, joissa nyky-yleiskielessä on vaihtelu /t/ : /d/ (vokaalien ja h:n jäljessä), t:n heikkoasteisena parikkina on soinnillinen dentaalispirantti (vaihtelu /t/ : /ð/). Spirantin ortografisena merkkinä on yleisesti d, osin dh, joten kyseisten muotojen kirjoitusasu ei paljasta astevaihtelun eroa. Spiranttiääntämys säilyi lounaismurteissa koko VKS:n ajan, paikoin jopa omalle vuosisadallemme. Niinpä ortografinen d on tulkittava spirantiksi silloin, kun se on t:n heikkoasteisena vastineena: Agr. Vden /uuðen/, teudhes /täyðes(sä)/, meiden /meiðän/, tahdhot /tahðot/, sanoden; LPet. wijmeisel mailman ajan rahdul, ahkerudel, hänen hywydens, heidän edestäns.
Vain normaalin vaihtelun piiriin kuulumattomissa erikoistapauksissa VKS:ssa esiintyy /ð/:n katoa, lähinnä Agricolan ja muiden 1500-lukulaisten teksteissä. Tavallisimpia katotapauksia ovat persoonapronominien monikkomuodot: Agr. meien, mei(j)et, tei(j)en, tei(j)et, hei(j)en, hei(j)et jne. Agricolalla kyseessä voisi olla itäsuomalaisuus, mutta muiden tekstien vastaavat katotapaukset selittyvät Rapolan (1965) mukaan siitä, että meijän-tyyppisiä muotoja esiintyy jopa lounaismurteiden alueella ja Satakunnassa. Pronominien lisäksi /ð/:n katoa esiintyy yksittäisissä sanoissa lähinnä h:n jäljessä. Nykykielen lohduttaa ja lähettää (VKS:ssa myös lähä(y)ttää) on merkitty milloin d:llisiksi, milloin d:ttömiksi, ja horjunta jatkuu Agricolan jälkeen 1600-luvulla. Vrt. nykykielen lähdettää 'irrottaa', sikiönlähdetys 'abortti' ja murteellinen lähättää.
Agr. lohutta ~ lodhutta, lohuttauat, Lohutos ~ lodhutos, Lohuttaia, lehetti ~ lehdetti, lehetit ~ lehdetit, Lehetuskiriasans 'kirjeessään'
LPet. Lähätti, lähdättäpi, lähdätetän, lähdetys kirjans 'kirjeensä', P. Hengen lähdettämises
Thur. lähätetty.
Samoja kirjoitusasuja tapaa useilta 1600-lukulaisilta. Yksityisistä murteellisuuksista mainittakoon ohdake-sanan asut ohiakeit (Finno), ohjackeit (LPet), Laur. Petrin paita-sanasta käyttämä asu heidän parhamat Paijans sekä Agricolalta kohentaa-verbin (vrt. kohdentaa 'kohdistaa') variantit yleskohensi ~ yleskohdhensi, cohennat, COdhenna (imperat.).
Likvidan ja nasaalin jälkeisen t:n astevaihtelusuhteet ovat jo 1600-luvulla likimain nykykannalla: rt : rr, lt : ll, nt : nn. Sikäli kuin poikkeuksia 1600-luvulla esiintyy, ne ovat aivan sporadisia ja kirjailijakohtaisia. Vanhimmilla kirjailijoilla, siis 1500-luvulla, vaihtelu /rt/ : /rð/ on sitä vastoin pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Paitsi Agricolalta, esimerkkejä löytyy mm. Martilta, Finnolta, Hemmingiltä, Sorolaiselta sekä Ljungolta.
Agr. sordhost 'sorrosta', sordhetuxi, ettei sine ymmerdhä, ymmerdhyxen, cordhen, kirdhen (kirsi = halla), muserdhuit (museruijt) 'musertuivat', Wirdhat
Hemm. virdhed 'virret'
Andr. ymmärdyxen.
Huom. myös Agricolan surdhen /suurðen/ pro suurren tai suurten.
Agricolan sporadisia /lt/ : /lð/ -tapauksia Rapola (1965) pitää pelkkänä teoriointina: jos /kerta/ : /kerðan/, niin myös /ilta/ : /ilðan/. Esimerkkeinä edellä esitetystä Ildan, Aldhot, kieldön 'kiellon'. Samanlaista teoriointia olisi myös london 'luonnon' yms.
Kaikkein kirjavin on VKS:ssa kuten nykysuomessakin k:n astevaihtelu. Alkuperäinen palataalispirantti (vaihtelu /k/ : /ɣ/) säilyi Rapolan (1965) mukaan ainakin 1500-luvun jälkipuoliskolle. Sen ortografisena merkkinä oli g tai gh, ja g:lliset (gh:lliset) muodot ovat enemmistönä Agricolalla ja aivan yleisiä muidenkin 1500-luvun kirjailijoiden (mm. Martti, Finno, Sorolainen) sekä Ljungon teksteissä, olipa kyseessä mikä äänneympäristö tahansa (vokaalien välissä, likvidan ja h:n jäljessä, esim. Agr. sughusta, Jalgat, Nahgoisa). 1600-luvulla g:llinen (gh:llinen) edustus vähenee, ja 1642-vuoden Raamatussa k:n heikko vastine merkitään säännöllisesti g:llä enää kahden samanlaisen vokaalin välissä ja labiaalivokaalin edellä (esim. lugun, tegon). Spiranttiääntämys oli 1600-luvulle tultaessa ilmeisesti kadonnut useimmista murteista, ja lounaismurteissakin se lienee ollut ahdasalainen. Niinpä VKS:n g-tapaukset eivät välttämättä kuvasta ääntämystä, vaan ortografista traditiota. Kirjoittaja on g:llä tai gh:lla saattanut tarkoittaa /j/:llistä tai /v/:llistä ääntämystä; esiintyyhän Agricolalla sellaisia rinnakkaisasuja kuin pughetettu ~ puietettu, wirgotta ~ wirwotta jne.
VKS:ssa esiintyvät k:n heikkoasteisina vastineina /ɣ/, Ø, /j/, /v/ ja vokaalinpidentymä. Näistä Ø, /j/ ja /v/ esiintyvät milloin nykykielen mukaisesti, milloin nykykielestä poikkeavasti (esim. Agr. rohenut 'rohjennut', coiettelit 'koettelivat', aijuoin 'aioin'), tosin kato jo melko yleisesti nykykielen mukaisissa asemissa. Vokaalinpidentymätapaukset ovat aivan sporadisia paitsi Ikalensiksella, joka viljelee niitä kotimurteensa mukaisesti. Seuraavassa k:n nykykielestä poikkeavia astevaihtelutapauksia.
a ) /k/ : /ɣ/ (lukutapa joskus epävarma)
Agr. aighoin 'aioin', lughusa, swgusta, pugettauat, sigittänyt, Nahgoisa, rochgennut, alghusta, Nelghies 'nälässä'
LPet. ligotta 'liottaa', ragat 'raa'at', Ettei - - riegu ia ragu, siginnet
Ika. huogata, cogosa 'koossa', welgolliset
Raj. et - - tege
Kolck. huogata, corgotta
Kex. Jalgoillans
As. cogetella.
Agricolalla katotapauksia on suhteellisen runsaasti, ja ne kuvastanevat itämurteiden vaikutusta. 1600-luvulla ainoa yleinen tapaus on luunpitämättömyys 'välinpitämättömyys' sekä eräät Aise-verbien muodot.
Agr. Luusta 'luvusta', luusa, ierestens ~ iäristens 'järjestään', rohenut, tuhasa
Proc. Luunpitämättömydens (vrt. LPet. lugun pitämättömyden)
Andr. Jälestiäänet
Ika. Walaistaman
LPet. ulgos puhaista, halastaisin, molemild kylild 'kyljiltä' (lukutapa epävarma horjuvan ortografian vuoksi); vrt. Raj. kylijst 'kyljistä'.
Sellaiset tapaukset kuin luusa 'luvus(s)a', luun 'luvun' voi tulkita myös /v/:n kadoksi u:n edeltä (ks. 2.3). Toisaalta taas iäristäns, kylild ym. voivat kuvastaa äännekehitystä ji >> i (ks. 2.2).
Ensi tavun i:n jäljessä j:llinen merkintä on yleinen (esim. ijällä, ijancaickinen), mutta lukutapa lienee ollut horjuva.
Agr. aliettu, haietut, Häriet 'härät', coiettelit 'koettelivat', Nälien 'nälän', selien 'selän', teien 'teen'
Ika. aijallinen, hajettaman, märijstä, näliän, ylöslujettele 'luettelee'
LPet. hijes 'hiessä', sijat 'siat', wijat, wijattomain
Proc. purjetan 'puretaan'
Agr. aiwoin, aiwotudh (vrt. aivoitus, jossa on säilyneenä vanha kanta), cauuan /kauvan/, näwuyn /nävyn/, näwyte/nävytä/ sinuas, rauuennut
Ika. aiwoillans 'ajoillaan', auwennuet, ruwaxi 'ruoaksi', ulwosseiso
LPet. sowaistan 'sokaistaan'
Kex. tuhwan
Raj. tuhwas
Fav. rohwaiseman (instr.)
Flach. tauwonnut
Raj. lawaistusta 'lakaistusta'.
Ika. ajaallisen, aiaasta, esinahaas, jalaat, pojaaxi, Turuun, vloos, vhaannut, welaan, wiraalda. Myös Agricolalla ainakin Tuhaan, tuhaaxi.
Nykykielen heikon asteen vastineena on joskus vahva aste. Niissä tapauksissa, joissa vahva-asteisuus on yleistä, kyseessä on tietty äänneyhtymä (esim. ht), tietty sana(tyyppi) tai analoginen muodoste. Muissa tapauksissa vaihtelemattomuus on kirjailijakohtaista (esim. Laur. Petrillä enemmän kuin muilla).
Astevaihteluton on jokseenkin usein ht-yhtymä, silloin tällöin k(nykyvastineena Ø tai /j/) tai hk (nykyvastineena Ø tai /j/ tai on astevaihteluton); Agricolalla on myös muita k-tapauksia. Yhtymä rt on usein vaihtelematon ymmärtää-verbin passiivimuodoissa, lt taas luulla, raadella -tyyppisissä verbeissä (ks. d-kohdan selitystä). Joitakin esimerkkejä löytyy myös vaihtelemattomista nt- ja mp-yhtymistä. Mainittujen tapausten lisäksi VKS:ssa esiintyvät astevaihteluttomina mm. sanat piika 'tyttö' ja äitisekä jotkin uudehkot lainasanat, kuten kyyti, vati, lyhty, usein myös katu. Sporadisesti tapaa muitakin sanoja vaihtelemattomina.
Agr. Huchtat, en tacto /tahto/, eiswingan tachto, tachtoit 'tahtoivat', ettei - - tapachtu , walectellen
LPet. cawahtettacan, cawahtettawat, ettei he ryhty, eikä- - wawahta
Ika. armachtellen
Flach. eij - - tapahtu.
Agr. pelcon, pelcota 'pelotta', raukenut, vlospuhckenut, whckaten
LPet. ercaijnnet 'eranneet', huocaden 'huoaten', puhkennut
Proc. eij aicoican 'aiokaan', eikä aicoitkan, nykyisen aican waiwat
Kex. huokata
Flach. huocaten
Ika. ei yölläkään waikennut
Hamm. pelcon 'pelon'.
Huom. toisaalta Agr. Hehuta 'hehkuta' (imperat.), rohenut, tuhasa ja LPet. ulgos puhaista 'puhkaista'.
Agr. ymmerteten 'ymmärretään'
Juhana III:n kirje ymmertettäuä
LPet. hortoxisa 'horroksissa', ymmärtetän (useita kertoja), ei ymmärtetä, ymmärtettäisin, ymmärtettä (pass. inf.).
Sellaiset näennäisesti vahva-asteiset muodot kuin kuultut, raadeltut ym. ovat analogiamuodosteita, jotka ovat syntyneet VKS:n konsonanttivartaloisten tA-verbien mallin mukaan (tA-verbeistä ks. 13.2.2.1). Jos siis tietä : tieten : tietty ja kieltä : kielten : kieltty, niin myös kuulta : kuulten : kuulttu ja samalla tavoin esim. nieltä : nieltty, raadelta : raadelttu.
Agr. radheltust, radheltut, siueltyt, turmeltut, warieltut, warieltuxi
LPet. cuolttuans, cuultuxi ~ cuulttuxi, nieldesäns, nieltyxikin, uscaltetan (noudattaa ymmärtää-verbin mallia)
Raj. cuulta 'kuulla', cuultuxi
Fav. raadeltut, on cuulttu
As. 1664 ylösluetelduisa.
Agr. ne - - ambuit, Trumbut (myös Trummut), Wanhembittens
LPet. cocondumme, käyskendelles, hengen lähdendön 'lähdennön'= lähdön, pandut (samoin Ika, Kex, Proc ja Flor), ambuttuna, Lemboit 'lemmot', Wanhembillens, wanhembildans
Proc. waralisimbana Wuoten aicoina (ellei kyseessä ole mon. genetiivi ja siis ääntöasu /vuotten/)
Partisiippi pandut voi selittyä tA-verbien analogiasta aivan kuten d-kohdan tapaukset. Sporadisesti näkee muitakin analogisia tai murteellisia partisiippeja, esim. As. 1699 naitun 'naidun'. Sellaisissa tapauksissa kuin Agr. widhoin Wootes 'kerran vuodessa', LPet. kerran Wuotes ja Raj. [ei] eräkän wuotesa 'kertaakaan vuodessa' inessiivimuodon lukutapa on /vuotees(a)/. Tämä tyyppi tunnetaan hämäläismurteista.
Agr. Eitin, Eitiste 'äidistä', yhden Fatin 'vadin', Catuilla, Catuille, Lychtyn, wichtit 'punnukset'
Lju. skytin 'kyydin'
Raj. pijcat
Proc. sijtä Pijkasta 'tytöstä', Äitillisen, wijmeisengin Ropon 'rovon'
Ika. Capun 'kaavun'
Hamm. Lunastus Ropoit 'lunastusrovot' (so. lunnaat)
LPet. Lapsen pican 'piian'.
Muist . Edellä d-kohdassa esitellyn analogisen kuulta-verbin pohjalta on VKS:ssa muodostettu frekventatiivijohdos kuullella 'kuunnella', joka on melko yleinen: Agr. cwldeli; LPet. cuullella, cuulelcan; Raj. cuuldele (3. p.), cuulelda /kuul(l)eltaa/ (pass. inf.); Hamm. ei - - cuuldelis; Kolck. cuuldelen. Käytössä on myös kuullella-verbin tekijännimijohdos kuultelija 'kuuntelija, kuulija', esim. Ika. Sanancuuldelioita wastaan, moni hänen uscollisista Sanan cuuldelijstans (monikon asusta ks. 13.3.3).
Omistusliitteiset muodot ovat vanhimmassa kielessä, siis myös Agricolalla, melko yleisesti heikkoasteisia, vaikkakin vahva aste alkaa yleistyä jo 1500-luvulta lähtien. Kauimmin säilyvät heikkoasteisina omistusliitteiset ominaisuudennimet (Ute-vartalot), joita tapaa niin 1642-vuoden Raamatusta kuin 1600-luvun kirjailijoilta.
Agr. oijkeuni (<< *oikeuðeni); sinun Kädhes, Waldakunnas, sinun Poijas, sinun Lais 'lakisi', aallos 'aaltosi', hoorudes 'huoruutesi', Cunnialisues 'kunniallisuutesi', totudhes; wärydem 'vääryytemme', Jumalattudhem (jumalattuus : jumalattu(u)te- pro jumalattomuus : jumalattomuute-; ks. 23.4.1); Emenens 'emäntänsä', ialgans, siuense 'siipensä', synnins, tauans, wäens 'väkensä', hirmudhens 'hirm(uis)uutensa', ylpeyns (<< *ylpeyðensä; äännekehityksestä ks. 8.1)
R 1642 minun oikeuden, pahudes 'pahuutesi', wijsaudens.
Heikkoasteisuus on niin 1500- kuin 1600-luvun teksteissä yleistä i-diftongisissa avotavuissa (lounaissuomalainen murrepiirre). Kyseeseen tulevat seuraavat sana- ja muotoryhmät:
a) monikon partitiivi
b) impf. yks. 3. persoona
c) konditionaali
d) Oi-vartaloiset nominit ja verbit
e) ise-vartaloiset nominit sekä
f) Aise-vartaloiset ja alkuaan *AiðA-vartaloiset verbit (*AiðA-verbeistä ks. 9.1).
Yleisintä heikkoasteisuus tuntuu olevan toisaalta imperfektissä ja konditionaalissa, toisaalta ise-nomineissa. Nykyiseen kirjasuomeen on VKS:n käytännöstä jäänyt muistoja, esim. aivoitus, iäinen, iäisyys, valaisee sekä tosin jo vanhahtavat häväisee ja ulkokullaisuus. Useita tässä puheena olevia vartalotyyppejä käsitellään i-diftongin yhteydessä jaksossa 9, ja siellä on lisäesimerkkejä.
Agr. Oudhoija, Tauoia
Martti pidhoia, Silloia 'siltoja', tehdhyi 'tehtyjä'
Sor. Papeia
Hamm. Tawoja
Kex. orwoja.
(yleisiä kaikilla kirjoittajilla) annoi, joudui, näyi ~ näwyi 'näkyi' sidhoi, sodei 'soti', sowei 'sopi', synnyi, tahdoi, tapahdui, wijwyi.
(yleisiä kaikilla) mahdais, otais, pidhäis, tahdois, taidhais, annaisit 'antaisivat', waellaisit, ymmärräisit, heitetäisin, weisataisin jne.
Proc. näyis 'näkyisi'
Kex. käännäisit 'kääntäisivät'
Hamm. me lennäisimme.
Agr. orwoi, Wkoi 'ukko', aigoinut ~ aijwonut 'aikonut' (johdos heiden Aighotuxens)
Sor. cukoi, orvoilasten
R 1642 Luicoi 'luikko, joutsen', totoi 'takka'
Flor. Cacoi (Tuuli) 'kaakko', Saucoi 'saukko'
Koll. welwoicaan 'velkokoon'
Kex. Orwolapset.
Agr. cullaiset, piasest 'pikaisesti', Synniset ~ Synneiset, sughunen 'sukuinen, syntyisin', Naudhan tauaiset 'tapaiset', wäkiwallaijset
LPet. sen ijäiset 'ikäiset', julkisynniset, kärwäisen 'kärpäsen', pacainen
Ika. kellaisist, sencallaisen 'senkaltaisen'
Raj. yxikerraisest
Hamm. synniset, ulcocullaisutta.
Mainittakoon, että syntinen-adjektiivissa kantasana on milloin vahva-, milloin heikkoasteinen ja lisäksi milloin ei-diftongillinen, milloin i:llinen (vaihtelu syntiset~ synniset ~ synneiset). Ks. 13.3.2. Muist.
f) Aise- ja alkuaan *AiðA-vartaloiset verbit:
- Aise-:
Agr. häueise 'häpäisee', rangaise, reweise ~ reueise 'repäisee', Soghaise (imperat.), walgaisepi ~ walghaijse
LPet. halastaisin 'halkaistaisiin', ulgospuhaista 'puhkaista'
Ika. halaistaman (instr.)
-*AiðA- (ks. 9.1):
Agr. hyliesit /hyljäsit/ 'hylkäsit', poishylie /hyljää/ 'hylkää', sine Terueydhes caiua /kaivaa/ 'kaipaa(t)', carghan 'karkaan', cohdapi, codhaisi, leweije /leväjää/ lewepi, leueijeijsin /leväjäisin/ ~ leueisin /leväisin/, lewän 'lepään', poistemman, temmapi, poistemmaisin 'tempasin'
LPet. [en] hyljä, lewäis 'lepäsi'
Fav. [älä] hyljä, hyljäisit 'hylkäsivät'
Kex. lewä, temmapi
Proc. Hyljäköst 'hylkääkö'
Thur. lewä (imperat.).