 |
||||||||||||
|
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
||||
|
|
|
|
|
|||||||||
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
|||||
|
|
|
|
|
|||||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
VKS:ssa esiintyvät jälkiliitteinä -n, -s, -kA, -kO, -kin, -kAAn, -pA ja -stA, näistä etenkin -s ja jossakin määrin -stA muiden liitteiden lisänä: kA + s, kO + s, pA + s ja kO + stA. Nykykielessä yhdistelmiä on runsaammin, mutta jo kolmen liitepartikkelin kasaumat ovat harvinaisia ja semanttisesti vaikeatulkintaisia. Liitepartikkelit -n ja -stA eivät esiinny nyky-yleiskielessä, mutta etenkin lounaismurteissa viljellään edelleen länsimurteista stA -liitettä. Toisaalta nykysuomen monikäyttöistä hAn -partikkelia ei tapaa vanhasta kirjakielestä enempää kuin Lounais-Suomen kansankielestäkään; VKS:n sanakirjan varhaisin esimerkki hAn -partikkelista on 1700-luvun loppupuolelta.
Liitepartikkelien semantiikan selvittely voi nykysuomessa olla hyvinkin hankalaa, sillä syntaktisten tehtävien ohella useilla partikkeleilla on pragmaattisia funktioita (ns. pragmaattiset partikkelit). VKS:n liitepartikkelit ovat vähemmän "pragmaattisia": niillä on useammin puhdas syntaktinen funktio ja/tai selvä leksikaalinen perusmerkityksensä (ks. seuraavia jaksoja). Yleensäkin liitepartikkelien käyttö on VKS:ssa vähäisempää kuin nykykielessä. Jos otetaan mukaan vain ne partikkelit, joilla on nykykielessä pragmaattisia funktioita (liitteet -kA ja -kO eivät tällöin sisälly laskelmaan), liitepartikkeleita esiintyy eri korpuksissa tuhatta sanetta kohti seuraavasti: Agricola 5,8 (Mauri Lievonen 1985), 1600-luvun saarnakirjailijat 3,8 (korpuksen koko n. 69 000 sanetta), nykyinen kirjasuomi 12,8 (neljää tekstilajia edustava 20 000 saneen korpus, Pajunen - Palomäki 1984). Eri liitepartikkelien määrä kyseisissä korpuksissa käy ilmi seuraavasta taulukosta (Agricolaa ja nykyproosaa koskevat tiedot mainituista tutkimuksista).
Taulukko 5. Liitepartikkelien tekstifrekvenssit
| AGRICOLA* | 1600-LUVUN SAARNAT | NYKYPROOSA | ||||||
| f | % | % yht. | f | % | % yht. | f | % | |
| kin | 366 | 15 | 19 | 160 | 57 | 57 | 223 | 87 |
| kAAn | 103 | 4 | ||||||
| pA | 531 | 22 | 81 | 6 | 2 | 43 | 33 | 13 |
| s | 1412 | 58 | 81 | 29 | ||||
| hAn | - | - | - | - | ||||
| stA | 35 | 1 | 34 | 12 | ||||
| yht. | 2447 | 100 | 100 | 281 | 100 | 100 | 256 | 100 |
*)Lievonen 1985: 19.
Nykyproosassa kin, kAAn -partikkelien yhteisosuus on peräti 87 %, 1600-luvulla 56 % ja Agricolan kielessä vain 19 %. Muut liitepartikkelit ovat nykyajan kirjoitetussa kielessä melko marginaalisia, sitä vastoin niiden osuus on neljä viidennestä Agricolan ja lähes puolet 1600-luvun kaikista liitepartikkeleista. Syynä tähän on s -liitteen pronomininfunktio (= sinä) ja tästä johtuva runsas edustus vanhassa kirjakielessä (ks. seuraavaa jaksoa). Taulukosta näkyy, että Agricolan ja 1600-luvun kirjoittajien välillä on suuria eroja. Monessa kohdin 1600-luvun suhteet ovat jo lähempänä nykykirjakielen käytäntöä: kin, kAAn -liitteiden yhteisosuus on kasvanut huomattavasti, ja pronominifunktioisen s -liitteen viljely vähentynyt lähes puoleen. Agricolan suosima pA -liite on harvinainen 1600-luvun teksteissä, stA -liite puolestaan harvinainen Agricolalla.
Vertailun vuoksi mainittakoon liitepartikkelien käytöstä nykymurteissa. Pajusen - Palomäen tutkimuksesta (1984) ilmenee, että liitepartikkeleita on puheessa yli kaksi kertaa niin paljon kuin kirjoitetussa kielessä ja että eri murteiden välillä on huomattavia eroja. Eniten liitepartikkeleita käytetään savolaismurteissa, vähiten lounaismurteissa (huom. vanhan kirjakielen lounaismurteinen pohja!). Lounaismurteissa liitepartikkelien prosenttiosuus on vain puolet savolaismurteista lasketusta, minkä lisäksi partikkelien jakauma on muita murteita yksipuolisempi (kin -liitteen runsas edustus). Tässä suhteessa lounaismurteet ovat lähimpänä sekä nykyistä että 1600-luvun kirjasuomea.
Jälkiliitteet -n ja -s ovat syntyneet yksikön 1. ja 2. persoonan pronomineista: (minä) ma mä > -n, (sinä) sa sä >-s, nykykielessä se > -s (ks. 12.1 f). Joissakin tapauksissa s -liitteeseen sisältyy yksikön 2. persoonan pääte -t (konsonanttiyhtymä ts > s): ettet s(ä) ole > ettes ole, ellet s(ä) tule > elles tule, miks(i) et s(ä) tule > mikses tule. Jälkiliitteestä -n on vain jokunen esimerkki, kun taas -s on Agricolan yleisin ja 1600-luvun kirjoittajien toiseksi yleisin jälkiliite. Nykyään -s esiintyy lähinnä puhekielessä kO - ja pA -liitteiden lisänä kysymyksien ja käskyjen lieventimenä tai väitteiden vahvistimena (Sinäkös siellä olet ? Tulkaapas jo ! Onpas täällä kuuma !), joskus myös muissa tapauksissa (Kuinkas kävi ? Annas kun katson).
Liite ei nykykielessä ole kytköksissä lauseen subjektiin, ts. sen käyttö ei edellytä yksikön 2. persoonaa (eikä edes yksikön 3. persoonaa); voimmehan sanoa esimerkiksi Ovatpas he tyhmiä ! VKS:ssa sekä -n että -s esiintyvät nimenomaan minä - ja sinä -pronominien vastineina. Niillä ei ole nykykielen pragmaattista funktiota, vaan sama kieliopillinen tehtävä kuin pronomineilla minä ja sinä (ks. 17.1). Tästä funktioerosta johtuu, että -s liittyy nykykielessä usein verbinmuotoihin, VKS:ssa taas pronomineihin ja konjunktioihin (tosin nykykielessäkin: Ettäs sen tiedät !). Koska -s 1500- ja 1600-luvun kirjakielessä vastaa melkein aina sinä -pronominia, VKS:sta ei paria kolmea tapausta lukuun ottamatta löydy sellaista nykypuhekielelle ominaista s -partikkelin käyttöä kuin Lähdetäänpäs ! Auttakaapas ! Tapauksia, joissa s -liitteen voisi tulkita se -pronominista lyhentyneeksi, esiintyy sitä vastoin 1700-luvun teksteissä.
Noin neljännes Agricolan s- liitteistä esiintyy verbien yhteydessä ja tällöin useimmiten kO - ja pA -liitteiden jatkona, esim. olecos, etkös, eipäs ym. (ks. 22.3 ja 22.5). Jonkin verran s -liitettä tapaa myös imperatiivimuodoista: Sanos, Tules tenne, catzos, eles. Lähes puolet Agricolan s -liitteistä esiintyy partikkeleissa (konjunktioissa ja adverbeissa) ja noin kolmannes pronomineissa, yleisimmin koska - ja että -konjunktioissa sekä interrogatiivi- ja relatiivipronomineissa. 1600-luvun teksteissä s -liite esiintyy harvemmin verbeissä kuin Agricolalla; yleisimpiä tapauksia ovat imperatiivimuodot, esim. Catzos, Sanos, lainas .
Mainittakoon, että sekä Petraeus (1649) että Martinius (1689) esittelevät kieliopeissaan adverbeina imperatiivi-ilmaukset katsos (lat. ecce) ja annas nähdä (lat. sodes 'luvallasi, jos suvaitset'). Muuten tilanne on sama kuin Agricolan kielessä: lähes puolet s -liitteisistä saneista on konjunktioita ja adverbeja (coskas, ettäs, ettes 'ettet sinä', jolles 'jollet sinä', Cuingas, mihins), loput pronomineja (mitäs, cuins 'jonka jot(k)a sinä', jongas).
Agr. coscas luet; ettes cauuaneläisit; Testes - - näet; sijttes saat; cuhungas ikenens menet; custas tulit; nijnkuttas 'kuten sinä' - - puhunut olet; Cuhungas mös - - iodhatettin (so. sinut johdatettiin, s -liite passiivilauseen subjektina)
LPet. coscan silmäni ylösnostan; ettes 'ettet sinä' - - mitän tee, iotas - - häpeisit
Hamm. Mixes 'mikset sinä' näitä ajattel; Ettes ole palwellut
Proc. jolles siunaa minua; coscas nöyrytät; ettäs tahdot; waickas - - caucan olet
Agr. Honeseni iostan vloslexin; Cucas olet; mites idket; Ketes etzit; sinun kiriastas, iohongas minun kirioijtit; Taijualinen Ise, iocas 'sinä, joka' tahdot; Jesu Christe - - iocas sanoit; Neites puhu ia mana
Petraeus 1649 cummangan cutzun
Thur. cuins 'jonka sinä' walmistanut olet
Proc. jotcas panit tallelle
Fav. jongas walitzet
Kolck. Mitäs Jumal tahdot.
Muist. Leskinen (1970) esittelee Agricolalta joitakin ks(i) -loppuisia imperatiiveja: Pidhexi, catzocam 'annas olla, katsokaamme'; Tooxtenne 'tuopa tänne'; annaxi sen tulla 'annapa sen tulla' ym. Imperatiivien ks(i) -loppu on tulkittu imperatiivin vanhan k -tunnuksen ja sinä -pronominista kehittyneen s -liitteen yhtymäksi. Kyseessä on siis samantapainen käyttö kuin nykykielen anna(pa)s, tule(pa)s -tyypissä.
Tehostava liitepartikkeli -kA on nykykielessä vähäkäyttöinen ja melkeinpä leksikaalistunut. Se on muodostimena useissa partikkeleissa, eikä sillä tällöin ole itsenäistä merkitystä (esim. ehkä, koska, saakka, sekä, taikka, vaikka). Hakulinen (1979) pitää luultavana, että kA -liite on alkuaan sama kuin pronominivartaloihin liittyvä kA -johdin (vrt. mikä, kuka, joka ym.). Paitsi leksikaalistuneissa yhtymissä -kA esiintyy kieltoverbiin liittyvänä kopulatiivikonjunktiona = 'ja' (enkä, etkä, eikä jne.). Muu kA -liitteen käyttö on puhekielistä: pronomineihin ja partikkeleihin liittynyt -kA tuo sanottuun tuttavallisen vivahteen (esim. mihinkä, kenenkä, mitenkä, jonneka, tahikka ym.).
Nykykielen tavoin VKS viljelee kA -liitteisiä partikkeleita : ehkä, elikkä, joska (= nyk. jospa), koska, saakka, sekä, taikka, vaikka, Agricolalla myös e(de)skuinka 'vaikka'. Valtaosa kA -tapauksista esiintyy kieltoverbin yhteydessä, lähinnä yksikön 1. ja 3. persoonassa (enkä, eikä), harvemmin muissa. Agricolalla on runsaat 700 eikä -muotoa ja toistasataa tapausta, joissa -kä liittyy kieltoverbin muihin persooniin, yleisyysjärjestyksessä enkä, etkä(s), emmekä, äläkä. Kyseessä ei ole yksinomaan kA -liitteen käyttö kopulatiivikonjunktiona: etenkin Agricola viljelee enkä, eikä -yhtymiä usein lauseenalkuisina, jopa ja -konjunktion jäljessä, ja aivan samoissa asemissa esiintyy eipä (ks. 22.5).
On mahdollista, että Agricolan toistuviin eikä, eipä -tapauksiin on vaikuttanut latinan neque -konjunktio (= kieltosana ne + kopulatiivinen liite -que), joka esiintyy paitsi puhtaana kopulatiivikonjunktiona myös sellaisissa yhteyksissä kuin neque enim 'sillä ei', neque vero 'mutta ei', neque -neque 'ei - eikä' (huom. VKS:n yleinen eikä -eikä pro ei -eikä). Mainitunlainen eikä -muotojen viljely selittää sen, että kA -liite on Agricolan kielessä toiseksi yleisin liitepartikkeli. 1600-luvulla näyttää tässä suhteessa päästyn jo lähelle nykykielen käytäntöä: kA -liitteellä on kieltoverbin yhteydessä selvä kopulatiivinen funktio, joskin kirjoittajat edelleen liittävät sen usein myös ensimmäiseen kieltoverbiin: eikä -eikä (ks. 20.3). Huom. Petraeuksen (1649) esimerkit Engä minä / neque ego, etkä sinä / neque tu, eikä hän / neque ille (samat Martiniuksella).
Niin Agricola kuin 1600-luvun kirjoittajat viljelevät kA -liitteisiä pronomineja ja partikkeleita, joita nykyään pidetään puhekielisinä (ks. 17.6). VKS:ssa kA -liitteellä ei tällaisissa tapauksissa ole korostavaa tai tuttavallista vivahdetta, vaan käyttö on leksikaalistunutta. Määrätapauksissa kA -liitteen jatkona on sinä -pronominia vastaava s -liite (ks. edellistä jaksoa).
Eike te tunne minua; Ja eike mös rochgennut yxiken; Joskas 'jospa sinä' Taiuahat halcaisisit ia alasastuisit; ioska mine tieteisin. Huom. myös kA -liite seuraavissa: Nin Jesus sanoi heille. Mixengä; Ja etteike 'koska ei' henelle ollut siemende - -; anna minun nijn waelda - - ettenke mine 'etten'- - saastuisi.
Kysymyspartikkeli -kO esiintyy VKS:ssa samaan tapaan kuin nykykielessä eräissä konjunktioissa (joko -eli '-pA - tai', josko(s) = joska(s) 'jospa') sekä liittyneenä kysymyslauseen painollisimpaan sanaan. VKS:ssa -kO liittyy harvoin muuhun konstituenttiin kuin verbiin (Agricolalla yli 500 kertaa verbin yhteydessä). Jos lauseen subjektina on yksikön 2. persoona, sen ilmaisimena on yleisesti kysymyspartikkelin jatkona oleva s -liite: Agr. racastacos, olecos, lulecos, tahdocos, vskokos, makakos, etkös ~ eckös, tiesickös, tulicos jne. (assimilaatiosta tk > kk ks. 4.2). Kysymyspartikkelin jatkona esiintyy myös stA -liite (ks. 22.6). Agricolalta löytyy vain pari tapausta, joissa -kO liittyy substantiiviin : cumbi on Jalombi, Lahiaco eli Altari; Cuca tachto meite eroitta Jumalan Rackaudhesta? waiuaco eli adhistos, eli wainous? Sitä vastoin pronominin tai partikkelin yhteydessä kO -liite esiintyy neljättäkymmentä kertaa: Sinekö, Senkö, Temecö, Neitekö, Mondaco, Ningö, Ningös, nytkö(s), Wielecö, Wähekö 'vähänkö'.
Myös 1600-luvun teksteissä kO -liitteen tapaa vain sporadisesti muualta kuin verbistä (huom. seuraava: Kolck. Ilmango Tobia Poicans neuwoi). Petraeus (1649) ja Martinius (1689) esittelevät joitakin kO -liitteisiä "interrogatiivipronomineja": minäkö (lat. egone), sinäkö (lat. tune), Martiniuksella lisäksi Hängö / illene. Huom. latinan ne -liite! Kieliopin syntaksiosassa Petraeuksella on lauseet Paljohongos sitä pidhät? Quanti hoc aestimas? ja monehän dalaringos sitä pidhät? (samat esimerkit myös Martiniuksella).
Nykykielessä kO -liitteinen nomini tai partikkeli käsitetään fokusoiduksi - poikkeuksena montako, paljonko -tyyppiset leksikaalistumat - mutta etenkään Agricolan kielessä tällainen tulkinta ei yleensä tule kyseeseen. Joissakin tapauksissa Agricola tuntuu käyttävän täysin synonyymisesti kysymysvariantteja Oletko sinä Jumalan poika ? ~ Sinäkö olet Jumalan poika ? tai Onko se teistä vähän, että - - ? ~ Vähä(n)kö se teistä on, että - - ? jne. Tämän huomaa, kun vertaa Agricolan raamatunlauseita niiden nykykielisiin versioihin: kO -liite on saattanut siirtyä verbiin.
Muist. VKS käyttää kO -liitettä mm. seuraavissa tapauksissa nykykielen pA -liitteen asemesta: josko pro jospa; joko hän on huilu eli kantele pro onpa ~ olipa hän huilu tai kantele; olisko se paavi eli joku muu pro olipa se paavi tai joku muu. Nykykielen -pA -tai -konstruktion vastineista lauseopin jaksossa 40.3.2, VKS:n jos -alkuisista alisteisista kysymyksistä jaksossa 40.3.5.
Jälkiliiteparikki -kin, -kAAn on muodostimena useissa nykykielen indefiniittipronomineissa ja partikkeleissa, -kin myönteisissä, -kAAn kielteisissä ilmauksissa (jokin, kukin, kumpikin; mikään, kukaan, kumpikaan; ainakin, joskin, kuitenkin; ainakaan, joskaan, kuitenkaan jne.). Tehostavina liitepartikkeleina -kin ja -kAAn voivat liittyä lauseen eri konstituentteihin, eikä niiden merkitys tällöin aina ole yksioikoinen. Usein -kin on = 'myös, jopa', -kAAn = 'myöskään, edes', mutta etenkin verbiin liittyvinä näillä partikkeleilla on monivivahteisia pragmaattisia tehtäviä: ne ilmaisevat esimerkiksi, että edellä sanottu oli odotettua tai odottamatonta, tehostavat huudahduksia jne.
VKS:n kin, kAAn -esiintymistä valtaosa on indefiniittipronomineja ja partikkeleita (Agricolalla noin kaksi kolmannesta kin -tapauksista ja yli 90 % kAAn -tapauksista). Myönteisissä yhteyksissä esiintyvät indefiniittipronominit jokin, (itse)kukin, kumpikin, kielteisissä kenkään ~ kukaan, mikään, kumpikaan sekä pronomineihin rinnastuva yksikään (poikkeamista ks. 17.5). Yleisimpiä kin -liitteisiä partikkeleita ovat kuitenkin, sitte(n)kin (Agricolalla myös siiskin = sittenkin), liiate(n)kin, semminkin, kaiketikin, kAAn -liitteisiä kuitenkaan, ensinkään, koskaan, suinkaan, sitte(n)kään ja semminkään (poikkeavasta käytöstä lauseopin jaksossa 36.4). Harvinaisia ovat sekä Agricolalla että 1600-luvun teksteissä kumminkin ja etenkin kumminkaan, ja aivan marginaalinen on 1600-luvullakin Agricolalla esiintymätön ollenkaan. Pleonastinen myöskin esiintyy Agricolalla 15 kertaa; 1600-luvun teksteissä olen tavannut vain parilta kirjoittajalta. Agricola ei käytä ilmausta myöskään, ja aika harvoin se siintyy 1600-luvunkin teksteissä (Ika. eij myöskään, Bång eikä myöskään). Normaali käytäntö on ei myös .
Tilapäiset kin -yhtymät ovat huomattavasti yleisempiä kuin vastaavat kAAn -yhtymät, suhde Agricolalla karkeasti 3,5 : 1, 1600-luvulla 3 : 1. kin -partikkeli liittyy ennen kaikkea pronomineihin : minäkin, sinäkin, mekin, tekin, hekin, sekin ym. kattavat noin 60 % Agricolan tilapäisistä kin -esiintymistä. Martinius (1689) mainitsee kieliopissaan "yhdyspronominit" Minäkin, Sinäkin, hängin, idzekin, Tämäkin, Sekin, Mekin, Tekin, Nekin ja esittää niiden synonyymeiksi tyypit Minä myös, Sinämyös, hänmyös, Minäcans, Sinäcans jne. (Petraeuksella vain kin -liitteiset yksikön persoonapronominit). Melko yleinen -kin on myös substantiiveissa ja adverbeissa, esim. ennenkin, (vielä) nytkin, niinkin, harvemmin paljonkin, silloinkin, poiskin, vieläkin. Petraeus ja Martinius mainitsevat kieliopeissaan adverbin vielä nytkin 'etiam num' (Martiniuksella yhteen kirjoitettuna Wielänytkin, kuten myös joillakin 1600-luvun kirjoittajilla).
kin -partikkeli liittyy harvoin verbiin : Agricolalla tällaisia tapauksia on 5 % tilapäisistä kin -yhtymistä, 1600-luvun korpuksessa vain pari esiintymää. Vertailun vuoksi mainittakoon Mauri Lievosen (1985) laudaturtutkielmassaan esittämät luvut myöhemmästä kaunokirjallisuudesta. Eräistä Juhani Ahon teoksista lasketut kin -esiintymät (yhteensä toista tuhatta) jakaantuvat jokseenkin tasaisesti eri sanaluokkien kesken: mm. pronomineja ja verbejä on kumpaakin runsaat 20 %. Ne harvalukuiset tapaukset, joissa Agricola käyttää kin -liitettä verbin yhteydessä, ovat usein komparatiivilauseita (tyyppi x teki niin kuin hän sanoikin ~ niin kuin pitääkin).
kAAn -partikkeli liittyy usein verbeihin : Agricolalla verbejä on 40 %, 1600-luvun korpuksessa neljännes tilapäisistä kAAn -esiintymistä (Juhani Ahon teoksissa runsaat puolet). Yleisin kAAn -liitteisen verbin esiintymisympäristö on komparatiivilause (tyypit x on niin kuin ei olisikaan, ennen kuin x olikaan, enemmän kuin x odottikaan), joskin esiintymiä on muissakin konteksteissa. Muut kAAn -tapaukset ovat lähinnä pronomineja (valtaosin persoona- ja demonstratiivipronomineja) ja substantiiveja; partikkelit ovat harvinaisia (nytkään, niinkään, joskus useinkaan, vähääkään). Martinius (1689) mainitsee runousoppijaksossa esimerkkeinä tavuluvun lisäämisestä kAAn -liitteiset asut Eij Kircosakan, Cotonacaan ja toteaa, että -kAAn on näissä jälkiliite ("ubi kan est Enclitica"). Maininta on myös Petraeuksella (1649).
Liitepartikkeleilla -kin ja -kAAn on jo VKS:ssa eri merkitysvivahteita, mutta useimmiten kin -liitteen merkitys on 'myös' tai 'jopa', kAAn -liitteen taas 'edes, myöskään, enää, ollenkaan'. Liitepartikkelien käytöllä on VKS:ssa omat erikoisuutensa, jotka joissakin tapauksissa hämärtävät liitteen merkityksen. Mainittakoon seuraavat nyky-yleiskielestä poikkeavat piirteet:
1) kin -liite esiintyy myös kielteisissä yhteyksissä (ks. lauseopin jaksoa 36.4), kAAn -liite joskus myönteisissä (Agr. edhesquinga swri se oliska 'kuinka suuri se olisikin').
2) Liite on "väärässä" paikassa: määritteessä pääsanan asemesta tai päinvastoin (Agr. ninquin itzekin Apostolit pro apostolitkin, neki coollehet pro kuolleetkin; teneki peijuene pro tänä(päiv)än(ä)kin, Sinun armos taruitan, ia wiele swrta armoki pro suurtakin armoa; huom. myös nekin toiset Neitzet pro toisetkin neitsyet), apuverbissä pääverbin sijasta (Agr. nin quin hen olikin sanonut pro oli sanonutkin).
3) kin -liite esiintyy pleonastisesti saman virkkeen tai lauseen kahdessa konstituentissa (vrt. Muist. 1):
Agr. ette mekin racastaisim ninquin Jumalaki meite racasti; Ja nin hyuesti Waimoki ombi Christusen iäsen quin mieski ;
Raj. me - - toivoisim - - HERran sen meildä poiskin ottawan jonga hän päällemmekin tulla andanut on ;
LPet. nijn cuin usiast sijtä ulconaisestakin näyst owat ne pyhätkin cowast peljästynet .
4) Liite ei viittaa mihinkään ja on nykykielen kannalta "ylimääräinen":
Agr. Me toijwoim, Rauhan oleuan, Ja eij hyweke tullut (nyk. mutta hyvää ei tule); misse te oletta hoonomat ollet quin neken mwdh Seurakunnat; Eipe ycten Nelke tehen Maan tulecka (nyk. nälkä ei tule tähän maahan);
Kolck. [äiti on opettanut lapsilleen kristinoppia] sitä myöden cuin he puhumangin owat ruwennet .
5) Liitteen sijasta nykykieli valitsisi painokkaampana ilmauksena erillisen partikkelin:
Agr. Pite Inhimisen tekemen Töitäki, ios - -, -> tehdä myös työtä; sen sine kylle tiesit, ennenquin mine, rupesingan elemen -> ennen kuin minä edes synnyin; Wielepe wähe hetki ombi, nin se Jumalatoin ei olecka (nyk. niin jumalatonta ei enää ole)
Flach. Himoitzi - - Ehtolliselle, monicahtoja päiwiä ennengin hänen mailmasta erkanemistans -> jo useita päiviä ennen .
Agr. henen teuty teste lopua ninquin Eleimetki; Ette Pacanatkin näkisit sinun Wanhurscaudhes; nin Isen sielu quin Poiangin minun on; Sille Syndisetki synnisille lainauat; HERRAN pite Jacobille woiton andaman. Ninquin hen Israelingi 'Israelillekin' woiton annoi; Hen ombi ylesnosnut, ninquin hen sanoikin; Ninquin vsein tädhengi 'tehdäänkin'; ette me - - totisesta sixi tulisima, ioxi me cutzutameki 'meitä kutsutaankin' (ks. 18.4); ette mwdh pyhet Ramatut tesse Seurakunnas, quin tuliski, alati - - Luetaisijn; Te cutzutta minun - - Herraxi, ia te sanotta oikein, Sille ette mine olengi
Raj. Jumala myös Pyhäingin rucouxen - - kieltä
LPet. anna yxikin hywist Engelist - - olla; Engelit - - taitawat myös meidän Sielustammekin - - ja caickista sisällisistäkin jäsennistäm ja Sikiöistämmekin äitin cohdus waarin otta; waicka sitten luetaisingin ruan kijtoxet
Kolck. on hän silläkin ajalla käynyt Kircos; Rucoile minungin edestäni Jumalata
Ika. jos me wielä paljongin sanoisim .
Agr. Mutta sijte peiueste - - ei tiedhe kengen, Ei Engelitken - - Ja ei itze Poicakan; eipe sanacan ole minun Kieleni päle, iota et sine - - tiedhe; Eiuet he ole mailmast ninquin en mineke ole mailmast; eij he ole enämin meiden wiholiset, quin sinunka; Waicka se nin näkyis - - quin ei hen tuliskaan; ne ioilla Waimot on, olisit ninquin heille ei olisickan, Ja ne iotca idkeuet, ninquin ei idkisickän (vrt. Proc. olcon nijncuin eij he itkisickän); Ennenquin Abraham olican, olen mine; Menen nijngi Herra, Ja ei mennytken (nyk. Minä menen, Herra, mutta ei mennytkään); Joca ei senuoxi 'silti, sittenkään' Engeli ollutka, echke 'vaikka' Origenes - - sen sixi lwli
LPet. Pitäkön - - waarin - - wircans töistä, ettei mualle muistasickan eli joutaisiscan; Joseph oli ahkera uskotus Wirasans, nijn eij maltanut cajotackan mitä Potipharin Emändä pahuten neuwoi
Raj. owat paljo corkiammat lahjat cuin he [ovat] anonetkan saanet
Proc. eij aicoican parannosta tehdä
Kex. enämän - - cuin hän taisi toimittakan .
Muist.1. VKS:ssa ovat yleisiä pleonastiset ilmaukset, joissa on kin - tai kAAn -liitteen ohella jokin samanmerkityksinen partikkeli, esim. myös tai ensinkään. Etenkin yhdistelmä myös + kin -liitteinen sana on pikemmin sääntö kuin poikkeus.
Agr. nijn mös minekin ledhetin; ette hekin mös olisit pyhitetyt; söuet mös Penicatki - - Lasten muruista; ia mös ledhetki 'lehdetkin' poiswariseman pite; quin mös pidheiski; wielepe mineki kysyn mös iotakin teilde; ninquin en mös mineken ole mailmast; Eike he mös nijteken vskonuat; Ja ettei te mös nytkä woi; Ettei henelle ensingen Laupiutta ollutkan; ei tahdho ensingen haluembi olla quin mwtka Apostolit
Kex. myös minungin ensimäinen äneni
Fav. lacka myös sinäkin - - itkemäst; LPet. myös muillengin on anda; Yxin myös kelwottomat corpin pojatkin; Ey myös yxikän Elementi - - taida estä
Raj. myös Jumalisetkin nijtä rucoilewat; [Teidän armonne] Wielä sijttäkin ei myös suutu woimas pitä - - Schoulua; Ika. tule myös meidängin - - Jumalan turwata; Wäärin myös tekewät nekin .
Muist. 2. Agricola viljelee liitteistä -kin ja -kAAn n :ttömiä variantteja, kuten useista edellä olevista esimerkeistä ilmenee. Agricolan kin -tapauksista noin 40 % on ki -tyyppiä, kAAn -tapauksista taas runsaat 10 % (k)A(A) -tyyppiä. Varmoihin lukuihin ei kAAn -liitteen osalta pääse Index Agricolaensiksen perusteella (ts. (k)A(A) -tyypin osuus voi olla suurempi), sillä esim. ortografinen asu henge voi tarkoittaa lukutapoja /hänkä(ä)/ 'hänkään' ja /henkee/ 'henkeä', seke voi olla 'sekään' tai 'sekä', kete taas 'ketään' tai 'ketä' ja miste joko 'mistään' tai 'mistä' jne. 1600-luvun kirjoittajilla liitteet ovat n :llisiä.
Juttaatki, Dauidki, Mestaringi, Heki, meki, Cungi 'kullekin', hängi, mineki, iotaki, sielleki, ongi 'onkin', teengi .
mwtka, ollutka, södhecke 'syödäkään', kenge 'kenkään, kukaan', kenenge 'kenenkään', kellekä 'ke(ne)llekään', suinga 'suinkaan', nijngä, Kete 'ketään', mite 'mitään', miste 'mistään', mille 'millään'.
Nykykielen pA -partikkeli (puhekielessä myös -pAs) toimii väitelauseissa korostimena (esim. Onpa(s) täällä kuuma ! Sinäpä sen sanoit), käskyissä ja kielloissa taas lieventimenä (Annapa minulle vettä ! Tulkaapa(s) tänne !), ja sillä on lauseessa sama asema kuin kO -partikkelilla. Toisaalta pA -liitteellä on paljon muuta käyttöä, kuten seuraavat esimerkit osoittavat: Siksipä Volvo onkin niin turvallinen (selitys tai perustelu); Olipa asia niin tai näin (konsessiivinen merkitys); Enpä(s) anna (vastaväitteissä inttäen); Olipa kerran, Muistuupa mieleeni eräs juttu (kertomuksen aloitus tai uuteen vaiheeseen siirtyminen). Luetteloa voisi tästäkin jatkaa, mutta esimerkit riittänevät osoittamaan pA -partikkelin moni-ilmeisyyden.
Etenkin Agricolalla -pA(s) lienee liitepartikkeleista vaikeatulkintaisin. Sillä tuntuisi määrätapauksissa olevan korostava funktio, mutta usein se on käyttöyhteyksissään outo: nykykieli käyttäisi tällöin muita keinoja, esimerkiksi kA - tai hAn -liitettä, adverbeja kyllä ja juuri, fokusointia jne. Viittasin edellä kA -liitteen yhteydessä (22.3) siihen mahdollisuuteen, että latina ainakin osittain olisi vaikuttanut eräiden liitepartikkelien käyttöön vanhimmassa kirjasuomessa. Agricolalla on yli 800 eikä -tapausta (muut persoonat sisältyvät lukuun), ja eipä(s) -esiintymiä on yli 400 (näistä vain runsaat 20 edustaa muuta kuin yksikön 3. persoonaa). Pelkkien lukujenkin perusteella tuntuu ilmeiseltä, että kA - ja pA -liitteitä on käytetty synonyymisesti ainakin kieltoverbin yhteydessä. Sekin, että Agricola käyttää eikä, eipä -asuja partikkelin tapaan eri persoonissa (eipä minä ~ me ~ te jne.), viittaa latinan neque 'eikä'-konjunktion jäljittelyyn.
Agricola on pA -liitteen käytössä aivan eri linjoilla kuin 1600-luvun kirjoittajat: -pA on Agricolan kielessä kolmanneksi yleisin liitepartikkeli, jopa yleisempi kuin -kin, kun taas 1600-luvun -pA on muutaman esiintymän varassa. Agricolan pA -tapauksista noin 80 % on kieltoverbin + liitepartikkelin yhdistelmiä; muissa tapauksissa -pA liittyy pronomineihin (minäpä, sinäpä, hänpä, mepä, tepä, tämäpä, sepä, nepä, itsepä) ja adverbeihin (niinpä(s), vieläpä, jopa, kylläpä). Vain kerran -pA esiintyy substantiivin ja verbin yhteydessä (esim. Juhani Ahon eräissä teoksissa lähes puolet pA -tapauksista on verbejä ja noin kymmenesosa substantiiveja!).
Agricolan pA -liitteiset ilmaukset seuraavat usein rinnastuskonjunktioita (tyypit ja eipä, mutta eipä, sillä eipä ym.), minkä lisäksi ne nykykielestä poikkeavasti voivat sijoittua muidenkin sanojen jälkeen. Sellaiset pA -liitteiset adverbit kuin jopa, vieläpä eivät VKS:ssä ole niin kiteytyneitä ilmauksia kuin nykysuomessa, mistä syystä ne kontekstissaan joskus tuntuvat oudoilta. Tässäkään ei voi jättää huomiotta latinan mahdollista vaikutusta. Latinan partikkeleilla iam ~ immo 'jo' ja etiam (et + iam) 'vielä', samoin pronominilla ipse 'itse' on perusmerkityksensä ohella muuta käyttöä, mm. samoja funktioita kuin nykysuomen kin - ja pA -liitteillä ja partikkeleilla jopa, juuri, vieläpä. Uskoisin, että ainakin pA -liitteen outo käyttö on joissakin tapauksissa latinan lähimerkityksisten ilmausten vaikutusta.
1600-luvun proosateksteistä ei juuri löydä muita pA -tapauksia kuin eipä, jopa(s). Runoissa sitä vastoin esiintyy muitakin, esim. hänpä, sepä (yleinen), vieläpä sekä pA -liitteisiä verbinmuotoja: LPet. Olip, Culkip ', Just. Woittip '. Vanhat kieliopitkin esittelevät pA -liitteen käyttöä. Petraeus (1649) mainitsee synonyymeina "yhdyspronominit" (pronomina composita) Hänidze, Hämbä, hämbäidze (= lat. illeipse), Martinius (1689) näiden lisäksi myös tapaukset Minäpä, Sinäpä. Kumpikin tuntee myös "konjunktiot" niinponkin ja jopa (Martinius: Nimbongin / det är så, Jopa hän tuli / han är sannerligen kommen/ advenerat quidem). Kyseisissä konteksteissa liitteellä on selvästi korostava funktio. Mainittakoon, että molemmat vanhat kieliopit esittelevät kieltoverbin taivutuksessa monikon 1. persoonan pA -liitteisenä: Martinius En tahdo, Ett sinä tahdo, Eij hän tahdo, Embä me tahdo, Ettet te tahdo [Sic!], Eiwät he tahdo .
Agr. Embe mine tienyt - - ette hen oli Ylimeinen Pappi (= En tiennyt - -); Sille embe mine ole sanonut - - Wffrista (= Sillä en minä puhunut - -); O sine Perkelen poica - - etpe sine lacka wändelemest HERRAN oikeit teite (= etkö lakkaa vääristelemästä - -); ia etpesine mike mw ole quin (= ethän sinä - -); Ja cwrnitzet 'tutkit' minua, ia etpes miten wärytte leudhe (= mutta et mitään löydä); eipe hen sihen wadhittu, waan Vskotettin; henpe [= Jumala] meite teki, ia eipe me itze; Mutta eipe mine salli Waimo opettaman; Sille eipe teme ole iocu lasten leicki; Yxi hullu eipe site vsko; Ne Exyueiset eipe te iellenshakenuet; Quitengin eipe hen site wäelle - - tee; Waan nijlle muille Christitömille 'pakanoille', eipe hen ychten rauha andanut; Sille sen cansa eipes 'etpä sinä' wiele tiedhe, ette, - -
R 1642 Ja, eipä he tahtonet cuullackan
Raj. iota corkiata lahia - - ei yxiken ihminen ia eipä Engelitkän - - taida ulospuhua
Fav. Eipä waiwu warpuinengan (virsisitaatista)
Kolck. Eipä ole muuta Nime Taiwan alla Ihmisille annettu (= Ap. t. 4:12 sillä ei ole - -).
Agr. Minepe sen puhun ia mine mös sen teen; Sille minepe HERRA olen; Sinepe sen sanoit; Henpe lesse ombi ioca minun Wanhurskautta; Tepe sanotta minun oleuan [Jumalan poika]; Sille sepe Jumalan Wanhurskaus on, ette - -; Itzepe Teco Mestarins ylistepi.
Agr. Jopa se tesse nykyisese aigasa alcapi sen ijancaikisen Elemen; Mite he paha tekeuet, iopa se on andexiannettu; Wielepe sanotan teme sana Judean Maasa; Wielepe wähe hetki ombi, nin se Jumalatoin ei olecka (= Hetkinen vielä, niin - -); Sille wielepe se aica pite tuleman, ette - -
LPet. jopas oppinembi minua olet; Jopa semmengin sitten - - tundewat idzens rawituxi
Ika. jopa minä ricas olen (= Sak. 11:5 minä olen rikastunut).
Agr. Sille HERRAPA on Domari Maan päle; Omba sijtteki Inhiminen Tyhijen werta .
Liitepartikkeli -stA (loppuheittoisena -st) on kehittynyt se -pronominin partitiivista sitä (ks. 12.2 Muist.). Partikkeli esiintyy lähinnä kysymyksissä ja liittyy joko kysyvään pronominiin/adverbiin tai kO -liitteiseen verbiin; jonkin verran sitä näkee imperatiivin yksikön 2. persoonan muodoissa. stA -liitteellä on suunnilleen sama merkitys kuin hAn-, pA- ja s -liitteillä on nykykielessä: mitästä = mitähän, annasta = annahan, anna(pa)s, eiköstä = eiköhän.
Agricolan kielessä -stA on jälkiliitteistä harvinaisin (1 %); 1600-luvun aineistossa stA -liitteen osuus on sama kuin kAAn -liitteen (13 %), joskin -stA esiintyy kahdestatoista saarnakirjailijasta vain kuudella (eniten stA -tapauksia on Procopaeuksella, joka viljelee myös s -liitettä runsaammin kuin aikalaisensa). Agricolan yleisin stA -ilmaus on kuinkasta (yli puolet tapauksista), muut ovat mitästä, mikästä ja kerran esiintyvä eiköstä. 1600-luvun kirjoittajilta löytyy näiden lisäksi kukasta, mistäst ~ kusast, mihinkäst(ä) ~ kunkasta, koskast 'milloin' sekä useita kOstA -loppuisia verbi-ilmauksia, yleisimpänä eiköstä. Petraeuksen (1649) ja Martiniuksen (1689) konjunktioesimerkeissä on lause Jocost hän tuli ? (lat. num advenit ?). Runousopissa (De Prosodia) kumpikin kieliopintekijä esittelee tavulukua lisäävänä keinona jälkiliitteet: Cungastas pro Cungas / hwart uth nu/ quorsum nunc (= mihinkä/stä/s, mihinkä/s) .
Agr. Miteste se sis on? Mikeste sis minun Palcan on? quingast hen on henen poicans? Eiköste nyt Inhimisen pide hywije Töite tekemen?
LPet. ONgost mitän eroitust Engeleill; Woicosta Sathanas Ihmisiä kiusata; annasta sinun Elämäs - - todista (sama lause Procopaeuksella)
Ika. Engöst me - - mahda kertoja 'kerrata'
Kex. Mitäst hänen elons - - oli
Kolck. Eiköstä sijs Ihminen mahda - -, Cucasta Waimon on cutzunut; Cungasta 'mihin' Lapsenne Jätätte?
Proc. eiköst teidän tule itkee; ongost tämä mahdollinen; pidäisköstä meidän - - kyynelitä wuodattaman; cusast 'missä' tahdot olla; Hyljäköst Jumala meidän .
Huom. Procopaeuksen pleonastiset ilmaukset mixeijköst nämät näkyis ja mixemmeköst me racasta Jumalata, joissa on kysymyssana + kysymyspartikkeli: miks (i) + ei / emme + kö + st (ä).