 |
||||||||||||
|
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
||||
|
|
|
|
|
|||||||||
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
|||||
|
|
|
|
|
|||||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Loppuvokaalin kato (määrätapauksissa heittyneitä äänteitä voi olla useampiakin) on 1500-luvun teksteissä yleisempää kuin 1600-luvulla, mutta vaihtelee suuresti kirjoittajittain ja muotoryhmittäin. Rapolan (1965) mukaan Agricola viljelee loppuheittoisia muotoja ahkerammin kuin kukaan muu proosakirjailija. Lähimmäksi Agricolaa tulevat 1500-lukulaisista Finno ja Martti. Vuoden 1642 Raamattu vakiinnutti lounaissuomalaisen loppuheiton uskonnollisen kirjallisuuden piirteeksi, ja 1600-luvun saarnakirjailijat - olivatpa he kotoisin Varsinais-Suomesta tai muualta - seurasivat Raamatun esikuvaa. Erikoisen runsasta loppuheittoisuus on turkulaisen Laur. Petrin proosassa. Lyriikassa, siis mm. virsissä, loppuheiton osuus on tietenkin paljon suurempi kuin muissa teksteissä. Martinius (1689) neuvoo runoilijoita lyhentämään sanoja mm. seuraavasti: Nous / pro nouse, Tul / pro tule, Ylpeyl / pro ylpeydellä, Wijsaul / pro Wijsaudela, Waimoi / pro Waimoja, Waiwoi / pro waiwoja, Cosck / pro cosca, Cuul / pro cuule jne.
Heittynyt vokaali on yleisimmin a, ä tai i, harvemmin e, u ja y . Loppuheittoisuus on yleisintä yks. 2. persoonan sekä 3. persoonan omistusliitteissä (- s, - ns pro - si, - nsA ), konditionaalin ja supistumaverbien imperfektin yks. 3. persoonan muodoissa (vastais pro vastasi, vastaisi ) sekä sti -partikkelien vastineissa (visust pro visusti tai VKS:n tapaan visusta ). Näissä muotoryhmissä loppuheittoisten asujen osuus on 1600-luvun teksteissä yli 90 %, jopa lähes 100 %. Kiinnostavan poikkeuksen tekee Agricola, joka ei suosi loppuheittoa imperfektimuodoissa eikä sti -partikkeleissa, ei myöskään konditionaalissa samassa määrin kuin 1600-lukulaiset. Nikkilän (1985) mukaan Agricolan loppuheittoisten muotojen osuus on imperfektissä n. 4 %, sti -partikkeleissa 16 %, konditionaalin kieltomuodoissa 18 %, myönteisissä sitä vastoin 93 %. Jokseenkin säännöllistä loppuheittoisuus on 1600-luvulla mon. 1. ja 2. persoonan omistusliitteissä sekä imperatiivin persoonapäätteissä. Paljon harvemmin loppuheittoa esiintyy yks. 1. persoonan omistusliitteessä (Agricolalla Nikkilän laskujen mukaan 37 %) sekä persoonapäätteissä (kyseeseen tulevat mon. 1. ja 2. persoona).
Paikallissijoista inessiivi ja elatiivi ovat yleisimmin loppuheittoisia, muut sijat huomattavasti harvemmin. Nikkilän (1980) laskelmien mukaan loppuheittoisia paikallissijoja on Agricolan tuotannossa seuraavasti: iness. 46 %, elat. 27 %, adess. 8 %, abl. 4 %, all. 3 %. Muista sijoista essiivi ja partitiivi esiintyvät vanhimmassa kirjasuomessa usein loppuheittoisina, kun taas translatiivin, abessiivin ja etenkin nominatiivin loppuheittomuodot ovat harvinaisia. Sporadisesti loppuheittoa tapaa mm. 1. infinitiivin ja pass. 2. partisiipin muodoista sekä muistakin kuin sti -partikkeleista. Erikseen mainittakoon vielä jälkiliitteet - n (äärettömän harvinainen) ja - s, jotka ovat loppuheiton kautta kehittyneet pronomineista m(in)ä ja s(in)ä, esim. jollet sa > jollets > jolles ; ks. 22.2).
Loppuheittoiset muodot alkoivat syrjäytyä osin jo 1500-luvulla. Rapolan (1965) mukaan kehitys kulki seuraavasti. Ensimmäisinä karsiutuivat Agricolan ja Martin käyttämät loppuheittoiset nominatiivit ja 1. infinitiivin muodot. 1600-luvun alussa syrjäytyivät tai ainakin selvästi vähenivät loppuheittoiset essiivi-, partitiivi-, adessiivi-, ablatiivi-, allatiivi-, abessiivi- ja translatiivimuodot. Uuden vuosisadan alkaessa loppuheittoisia olivat siis inessiivi ja elatiivi, sti -adverbit, mon. 1. ja 2. persoonan päätteet, omistusliitteet sekä konditionaalin ja supistumaverbien imperfektin yks. 3. persoona.
a ) Paikallissijoja (esimerkit Agricolalta):
ydhes saastaises maas, Auringos ia Cuus ia Tehdhis 'tähdissä', Inhimisist, sijte syuimest /syvi(m)mäst/ Heluetiste, wooten /vuoteen/ pääl , peiuel ia ööll, hirmulisild ia wäkewild wiholisild, Jumalattomild, edelpanna, siselkeumen /sisälkäymä(ä)n/, caukaisel macunnalle .
cucaus, Mestar, woskaswo 'vuosikasvu' (Agr), Isänd, emänd (LPet); Homen 'huomenna', ychtene peiuen, caukan, coton, Waimotoin /vaimotoin(na)/ (Agr), yhten päiwän, terwen /terven(nä)/, tänäpän, tykön, wilia wuosin (LPet), hywän ja callijn 'kalliina' (Proc), endisin aicoin (Kex), Lapsitoin 'lapsettomana' (Andr); elemet /elämät(ä)/, Inhimisit, callist (Agr), ihmist, jäsenit, caickinaist hywyt (LPet), picoi 'piikoja' (= tyttöjä), Yrtei (Agr), Mustikirioi 'mustia kirjoja' (LPet); wedhex (Agr), parhax (Finno); ilman caiket epelyxet (abess.), epelemet /epäälemät(ä)/ (Agr), ilman hänet = hänettä (LPet), ilman swret waiwat (Andr).
c ) Omistusliitteitä ja persoonapäätteitä :
minun Poican, eiten 'äitini', sinun cansas, sinuas, Suuns, hänens, meitem, leipen 'leipämme' (ks. 21.1), meidhen polem /puoleem(me)/, teiden pälen, teiten /teitän(ne)/ 'itseänne', teiden palckan ; ylistem, rucolem, te leudhet 'löydätte', Sökem /syökääm(me)/, Mengem /menkääm(me)/ (Agr), Kijttäkäm, Nostacam (LPet), menget /menkäät/ ia sarnatkat, Tocat /tuokaat/, Rucolcat (Agr), Caitkaat, Iloitcaat (Ika).
d ) Kond . ja impf . 3 . persoonan muotoja (Agricolalta):
(kond .) ei - - kelpais, menis, olis, [ei] oliska 'olisikaan', pidheiski 'pitäisikin', pidheiskö, saattais, eij sallis, ne - - hallitaijs 'hallittaisiin', saatetaijs 'saatettaisiin';
(impf .) isois 'isosi' so. tunsi nälkää, Janois, catois, langes ~ langeis, macas ~ macais, rupes ~ rupeis, sarnas, wffras 'uhrasi'.
heijust, colmast, Laupiast, monaijst 'monasti, monesti', piasest ia ekist 'pikaisesti ja äkisti', wissist, cans, caut, kyll, paitz (Agr), perät (Ika), ratk (Just). Runokielestä tällaisia tapauksia löytyy runsaasti.
f ) Jälkiliitteitä (ks. tarkemmin 22.2):
iostan (< josta ma, Agr), coscan (< koska ma, Finno, LPet); cucas (< kuka sa ), cusas, mitäs, ettes, iottas, nijns, waickas (Agr), cuins (Thur), elles (< ellet sä ), mixes (< mikset sä, R 1642), ettes (< ettet sä ), jotes (< jota et sä, LPet), jolles (< jollet sä, Andr), mihins (Proc).
coriat 'korjata', poistemmat (Agr), hedelmöit 'hedelmöidä', kerskat, raiscat (inf. LPet); ey muuta etzit, ettei waiwoin lasket 'lasketa', eij - - poisotett 'oteta' (Kex), ei - - catzot 'katsota' (Raj); hawoit (< haavoittu 'haavoitettu'), pästet 'päästetty' (Agr); eij woin 'voinut' (Finno), tapahtun 'tapahtunut', olem osan 'osanneet' (LPet). Runoissa on runsaasti mm. 1. infinitiivin ja partisiippien loppuheittotapauksia.
Yksittäisistä sanoista tai sanaliitoista on sanansisäinen vokaali kadonnut milloin nykykielen mukaisesti, milloin nykyisestä poikkeavasti. Nykysuomeen sisäheittoisiksi vakiintuneista ilmauksista VKS:ssa esiintyy myös sisäheitottomia rinnakkaisasuja. Seuraavassa valikoima Rapolan (1965) esittämiä sisäheittotapauksia (aakkosjärjestyksessä).
huomeneltain > huomelta(i)n 'aamulla'.
Agr. homeltan, LPet. huomeldain ~ huomeneldain
inhiminen >> ihminen (vrt. inhimillinen ).
Sisäheittoinen asu vakiintui 1600-luvun puoliväliin mennessä, koskapa vuoden 1642 Raamattu oli sen kannalla. Agr. inhiminen, inhemisexi, inihminen (metateesimuoto) jne.
juovuksi/ssa, -in > juoksi/s(a), -in . Ks. 2.3
kevykäinen > köykäinen . Ks. myös 11.3 Muist. 1
nimitys ~ nimitösmies >> nimismies .
Kustaa Vaasan kirje Nijmitysmiehet, Juhana III:n kirje nimitzmiehet, Lju. nimitösmies, Flor. Nimitzmies
olutta > oltta .
Agr. Olta (vastaavanlainen asu mm. Kollaniuksella)
sykysy > syksy .
Agr. Sykysen, Sykyszyn, Lju. ja Koll. sykysyllä jne.
tänä päivänä > tänäpän(ä) .
Agr. tenepene
venähäläinen > venhäläinen .
Agr. Wenhelaisten, Kustaa Vaasan kirje Wenhäleiset, Wenhäleijsä /venhäläisiä/, Juhana III:n kirje wenähenmas .
Aiempi vartalo on ilmeisesti * venäše - tai * venäšä - aivan kuten * keväše - (vrt. kevät : kevättä ja nykyään vanhahtava tai leikillinen venättä ), ja kadonneen dentaalispirantin tilalle on kehittynyt siirtymä- h . Vastaavanlaisia muotoja Rapola (1965, 1966) esittelee hämäläismurteiden alueelta, ja Nikkilä (1985) huomauttaa, että Hämeestä kotoisin oleva Martinius (1689) käyttää kieliopissaan asua Wenhäläinen . Huom. myös Petraeuksen kieliopin (1649) syntaksiosassa oleva esimerkki Wenähälle / in Russiam (Martiniuksella Wänähällen ~ Wenäjällen ). Nykyisen Venäjä -asun j :tä Rapola pitää vaikeaselitteisenä: siirtymä-äänne vai jA -loppuisten paikannimien analogiaa?
Yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta sisäheittoa ei VKS:sta juuri tapaa. Rapola (1966) mainitsee esimerkkeinä Hemmingiltä mm. asut Englein, cartnon haldja, toisnans, yxnäns . Joitakin tapauksia voi poimia runoista, esim. Just. Cuolman cuorma, Salam. Jerusalmisa (myös Flach. Jerusalmijn ).
Muist . VKS:n kirjoittajien yleisesti viljelemä jälkiliite - stA kuuluu sekin sisäheittotapauksiin. Liite on syntynyt se -pronominin partitiivista sitä ja mukautunut vokaalisointuun: mitästä < mitä sitä, eiköstä < eikö sitä, kusasta < kus(s)a sitä jne. Lisäesimerkkejä jaksossa 22.6.
Lounaismurteinen piirre on h :n metateesi, ts. vokaalien välisen h :n siirtyminen määrätapauksissa edellisen vokaalin edelle: perehen > perheen, valehet > valheet, orihit > orhit ym. Vanhimmassa kirjasuomessa alkuperäiset h :n säilymätapaukset (ks. 2.1) vaihtelevat metateettisten asujen kanssa, mutta jo 1600-luvulta lähtien h :n metateesi on Rapolan (1965) mukaan kirjasuomen normaalikäytäntöä, h :n säilyminen vokaalienvälisenä tai sen kato taas "murteellisuutta". Sanoissa, joiden muissa sijamuodoissa oli tapahtunut h :n metateesi, metateettinen h yleistyi useimmiten nominatiiveihinkin (perhe, valhe, orhi ym.). Jostakin syystä metateesi ei päässyt vallalle illatiivimuodoissa, vaikka äänneympäristö olisi sen sallinut: vaikka perheen < perehen, valheet < valehet, niin ei kuitenkaan *tulheen < tulehen tai *verheen < verehen. Ennen kuin metateettiset muodot yksinomaistuivat, nominien asut vaihtelivat seuraavasti: ihmeet ~ imehet (huom. Agricolan kontaminoitunut Ihmehexi ), murheet ~ murehet, valheet ~ valehet, parhaat ~ parahat, varhain ~ varahin, alhaalla ~ alahalla, ylhäällä ~ ylähällä jne.
Sellaisten nykykielen verbien kuin erehtyä, murehtia, unohtaa, valehdella ym. johtimeen näennäisesti kuuluva h on tarttunut kantasanoista, joilla tosin nykykielessä on metateettinen asu (vrt. erhe(ellinen), murhe, unho(la), valhe ). Puhtaiden metateesimuotojen ohella - esim. Flach. etten me - - unhoda , unhodettu, murhedi (imperat.), murhedim, Fav. Älä - - murhedi , Raj. unhodan, vnhodettu - ovat yleisiä kontaminaatiomuodosteet, joissa on 1) h :n metateesi + assimilaatio ht > tt, esim. valhettelee (esimerkkejä jaksossa 4.1) tai hyvin harvoin 2) h :n metateesi + assimiloitumaton ht . Jälkimmäisestä esimerkkeinä seuraavat: Agr. ihmectelit /ihmehtelit/ 'ihmettelivät', murhectia, wnhochtanut, Andr. Murhechti, LPet. erhehty 'erehtyy'.
Jonkinlaisiksi haplologiailmiöiksi voinee tulkita tapaukset, joissa kahdesta identtisestä tai osin samaääntöisestä tavusta toinen on kadonnut. Runoissa heittyminen voi johtua mitasta. Agricolalla on jonkin verran "typistyneitä" translatiiveja, muutoin esimerkkejä on harvassa: Agr. lohutoxens 'loh(d)utukseksens(a)', Tulenleimauxi '-leimaukseksi', perustoxi 'perustukseksi', wiwuytoxi 'viivytykseksi', Proc. sitä kelwottomax 'sitä kelvottomammaksi'. Sellaiset Agricolan passiivimuodot kuin cukistan 'kukistetaan', ledhetylle 'lähetetylle', walitin 'valitettiin', waatettu 'vaatetettu', wirittin 'viritettiin' ym. eivät liene näytteitä haplologiasta, vaan selittyvät Agricolan viljelemästä konsonanttivartalosta (ks. 13.2.2.2).