13.1.1. e-vartalo pro i-vartalo
13.1.2. Ukse-vartalo ~ Ute-vartalo
13.2.2.1. VVtA-, ltA-, rtA- ja ntA-vartalot
13.3.3. Monitavuiset A-vartalot
13.3.4. Tyypit kannel ~ kantele , manner ~ mantere
13.4. Vieraiden nimien vartalo
Jo äänneopillisten seikkojen yhteydessä oli esillä joitakin nykyisestä poikkeavia vokaalivartalotyyppejä: verbien (O)itse- ja (A)itse -vartalot (jakso 5), Ut -nominien vartalo (8.2), nominien ja verbien Oi -vartalot sekä supistumaverbien palaja -tyyppinen vokaalivartalo (9.1). Tässä jaksossa ovat puheena muut poikkeavuudet.
Jotkin nykykielen i -vartaloiset verbit esiintyvät VKS:ssa väliin e -vartaloisina: etseä pro etsiä, kosea pro kosia (samoin koseo ~ kosee pro kosija), oppea, oppenut pro oppia, oppinut, poimea pro poimia, tutkea pro tutkia.
Agr. etzepi, etzeme, etzenyt, oppecat, poimem, poimetudh, sopepi, tutketan
LPet. coselemas 'kosiskelemassa'
Just. Cosee 'kosija'.
1600-luvun kirjoittajien viljelemä muotiepiteetti hyvinoppenut on lähes aina e -vartaloon perustuva (hyvinoppenut kirkkoherra, hyvinoppenuita miehiä jne.). Ainoat i :llisiä variantteja (hyvinoppinut jne.) viljelevät saarnakirjailijat ovat Andreae (Ristiinan kirkkoherra) ja Bång (Viipurin piispa).
Agricolan käyttämät äiti -sanan e :lliset taivutusmuodot eiteni, eitense ym. perustuvat diftongilliseen nominatiiviin Äitei ~ Eitei (ks. 9.1 Muist. 1). Päinvastaisesta tapauksesta (tosin tässä i pro ee) ovat esimerkkinä nykyisen virhe -nominin i :lliset obliikvisijat (esiintymiä myös asetuksissa): Raj. ilman - - wirhitä , Flach. ilman Wirhit.
Muist . Tekijännimijohdoksissa e -vartaloisten verbien e on joskus säilynyt jA -johtimen edellä: Agr. Lukeita (< lukejita), R 1642 itkejät, Werenimejällä, Andr. pahoin tekeitä (< tekejitä). Eräiden i - ja ii -vartaloisten nominien llinen -johdokset ovat väliin e :llisiä, yleisimmät kristel(l)inen ja ruumeel(l)inen : Christelinen, Christelisest jne. (ei Agricolalla, mutta yleisesti 1600-lukulaisilla), Agr. rumelinen, rumeliset ym. useita kertoja (Agricolalla kerran myös Rumen 'ruumiin'). Myös sana kristitty esiintyy 1600-luvun teksteissä e :llisenä: Flach. Christetyn Ihmisen. Vrt. 13.3.2 Muist.
Us -loppuisten nominien vartalotyypit (toisaalta vertaus : vertaukset, toisaalta korkeus : korkeudet) ovat VKS:ssa väliin sekaantuneet. Etenkin Agricolalla on runsaasti korkeuksen -tyyppisiä asuja, Silva Kiurun (1988) laskelmien mukaan kolmattasataa. Syynä lienevät osaltaan ominaisuudennimien analogiset ks :lliset monikkovartalot (korkeuksia kuten vertauksia), joista ks on levinnyt yksikkömuotoihinkin. Sellaiset tapaukset, joissa Ukse -vartaloa on taivutettu Ute -vartalona, ovat sitä vastoin harvinaisia.
Ukse pro Ute :
Agr. henen Achkeruxens, heiden ahneuxensa, heickowstam, Cateusta, caualuxella, corkeuxes, onnettomuxen, wapauxen, heiden ylpeuxensa
Ika. heicousten ala, coreuxet
Proc. Noituxen Hengi
LPet. yhteyxes
Ute pro Ukse :
Agr. turmeludhen, wertaudhen
LPet. juopumut 'juopumusta', sucurutzauden
As. 1664 juopumuden.
Mainittakoon myös Agricolan monikot hywydhist, corkeudhista.
Konsonanttivartaloista on ollut puhetta äänneoppia käsittelevissä jaksoissa 4.1 (eh -nomineja, esim. huonehta : huonehten), 4.3 (essiivimuotoja), 5 etenkin Muist. ((O)itse -verbejä) ja 9.1 (d-kohdassa esimerkkejä * AiðA -verbien konsonanttivartaloisista muodoista).
Konsonanttivartaloon liittyy VKS:ssa yleisesti essiivin tunnus (ks. 14.3), joskus myös omistusliite 21.3). Konsonanttivartaloinen mon. genetiivi, ns. toinen genetiivi, on yleinen nykyäänkin, mutta VKS:ssa se esiintyy vartalotyypeissä, joissa ns. ensimmäinen genetiivi on nyky-yleiskielessä yksinomainen (14.1.4).
13.2.2.1 VVtA , ltA , rtA ja ntA -vartalot
Nykysuomessa käytetään tA -vartaloisista verbeistä lähes yksinomaan vokaalivartaloisia muotoja. VKS:ssa taas esiintyvät konsonanttivartaloisina sellaiset verbit, joissa tA -ainesta edeltää pitkä vokaali, diftongi, likvida tai nasaali (esim. vartalot pyytä -, löytä -, kieltä -, siirtä -, kääntä -; myös tuntea -verbistä on käytössä konsonanttivartalo). Kyseeseen tulevat konsonanttivartaloiset muodot ovat imperatiivi, 1. ja 2. infinitiivi, akt. 2. partisiippi sekä passiivi, ja niiden osalta verbien taivutus muistuttaa supistumaverbien taivutusta: huomat/a : huomat/kaa : huoman/nut : huomat/tu jne. ja tämän mallin mukaisesti löyt/ä : löyt/kää : löyn/nyt : löyt/ty.
Esitetynlaisten muotojen rinnalla esiintyy myös nykykielen mukaisia (vokaalivartaloisia) asuja, sillä konsonanttivartalon suosittuus vaihtelee muotoryhmittäin, vartalotyypeittäin (riippuu tA -loppua edeltävistä äänteistä), jopa verbeittäin. Nykykieleen on VKS:n systeemistä jäänyt muistoksi joitakin konsonanttivartaloisia muotoja, joilla on yleensä vokaalivartaloisesta rinnakkaisasusta poikkeava erikoismerkitys: tehdä jotakin taiten (? taitaen), tietenkin (vrt. tietäen), tiettävästi, tietty, tietysti (vrt. tiedetty), tuttava (vrt. tunnettava), tuttu (vrt. tunnettu).
Esittelen seuraavassa tA -vartaloisten verbien tyypilliset konsonanttivartaloiset muodot (mukana 1. ja 2. infinitiivi, imperatiivin mon. 2. persoona, passiivin ind. preesens sekä 2. partisiippi). Huomattakoon, että VKS:n aktuaaliset asut poikkeavat usein esitetystä mallista joko ortografialtaan tai äännekehityksen vuoksi (mm. assimilaatiot ja lyhenemisilmiöt). Havaintojeni mukaan likvidan jälkeinen t (ltA-, rtA -vartalot) ja imperatiivin tunnuksen alku- k ovat aina assimiloituneet (tk > kk), joten esitän imperatiivimuodot assimiloituneina. Nykylukijalle hankalimpia lienevät ntA -ryhmän (ja tuntea -verbin) konsonanttivartaloiset asut, koska vokaalivartalon n on niistä kadonnut: tunte - : tut - ; rakenta - : raket -; paranta - : parat - jne. Transitiivisten kausatiiviverbien (nykykielen lyhentää, pidentää ym.) ja ne -johtimisten translatiiviverbien (lyhetä : lyhenee ; pidetä : pitenee) paradigmat ovat tällöin identtiset konsonanttivartaloisten muotojen osalta, ja merkitys selviää vain kontekstista.
pyyt/ä : pyyt/en : pyyt/kää(t) : pyyt/ään : pyyt/ty
löyt/ä : löyt/en : löyt/kää(t) : löyt/ään : löyt/ty
kielt/ä : kielt/en : kielk/kää(t) : kielt/ään : kielt/ty
(uskalt/a : uskalt/en : uskalk/kaa(t) : uskalt/aan : uskalt/tu)
siirt/ä : siirt/en : ?siirk/kää(t) : siirt/ään : siirt/ty
(kumart/a : kumart/en : kumark/kaa(t) : kumart/aan : kumart/tu)
käät/ä (< * käänttäk ) : käät/en : käät/kää(t) : käät/ään : käät/ty
(ojet/a : ojet/en : ojet/kaa(t) : ojet/aan : ojet/tu)
Kuten edellä totesin, konsonanttivartalon esiintyminen on kytköksissä sekä muotoryhmään että vartalon äänteistöön. Yleisimpiä konsonanttivartaloiset asut ovat passiivissa sekä infinitiivimuodoissa. Muissa muotoryhmissä konsonanttivartalon käyttö riippuu tA -ainesta edeltävistä äänteistä. Esimerkiksi aktiivin 2. partisiipin tunnus liittyy harvoin b-ryhmän verbien konsonanttivartaloon, ja käytössä ovat nykyisenlaiset asut.
Täydellisin konsonanttivartaloisten muotojen paradigma on verbeillä kieltää, kääntää, löytää, parantaa, pyytää, rakentaa ja tuntea. Runsaasti konsonanttivartaloisia passiivimuotoja on lisäksi verbeillä siirtää, sortaa, taitaa ja ymmärtää. Mainittujen verbien lisäksi on koko joukko muita, joista silloin tällöin tapaa konsonanttivartalon. Seuraavassa esimerkkejä VKS:n teksteissä esiintyvistä konsonanttivartaloisista asuista. Verbit ovat aakkosjärjestyksessä, hakumuotona nykykielen mukainen 1. infinitiivi ja sulkeissa kunkin verbin konsonanttivartalo.
alentaa (alet-)
Agr. alata (inf.), alenud 'alentanut', alatahan 'alennetaan', alettaman (pass. 3. inf. instr.), alettu
LPet. aletan 'alennetaan', alettu
enentää (enet-, enät-)
Agr. enäte (inf.), enänyt, änetteisijn 'enennettäisiin'
Ika. enätyxi 'enennetyksi'
huojentaa (huojet-)
Kex. huojeta (inf.)
huutaa (huut-)
Agr. hwten 'huutaen', Auxenhwtka 'huutakaa avuksenne', wloshwtta (pass. inf.), hwttin
Koll. hwtan 'huudetaan'
kaataa (kaat-)
Agr. vloscaattu 'kaadettu'
kieltää (kielt-)
Agr. kielden 'kieltäen', kielken 'kieltäköön', Elkette kielkö, kiellut ~ kiellyt 'kieltänyt', kielteen 'kielletään'
LPet. kieldyt 'kielletyt', poiskielty
Andr. kieldyst
kiertää (kiert-)
LPet. kierten
kohentaa (kohet-)
Agr. cohetut 'kohennetut'
kumartaa (kumart-)
Agr. elken cumarco 'älköön kumartako', cumartin 'kumarrettiin', cumartuna 'kumarrettuna' = kumartuneena
kypsentää (kypset-)
Raj., Ika. kypsetän 'kypsennetään'
kääntää (käät-)
Agr. käte /käätä/, kiäten /käätään/, käänyt 'kääntänyt', kätijn
Eras. kääten 'kääntäen'
Raj. käättin, käätty, käätyx 'käännetyksi'
lentää (let-)
R 1642 letä, leten 'lentäen'
lyhentää (lyhet-)
LPet. lyhetty ; Kolck. lyhetyt
löytää (löyt-)
Agr. leute /löytä/, leute(e)n /löytään/ 'löydetään jstk, on jsk', leuttin /löyttiin/, leutty
LPet. löynyt
murentaa (muret-)
Ika. pienetään ia muretaan
musertaa (musert-)
Agr. musertijn 'muserrettiin', musertut 'muserretut', musertuxi
noutaa (nout-) 'noudattaa, seurata'
Agr. noutkohon
LPet. nouttu
ojentaa 'oikaista' (ojet-)
Agr. oijetta (pass. inf.), oijettaman (pass. 3. inf. instr.)
Kustaa Vaasan kirje oijetta 'ojentaa'
Kolck. ojettuna = suorana
parantaa (parat-)
Agr. parata, paratcon, [ei] paraneet, paratan 'parannetaan', parattu
pidentää (pidet-)
Ika. pidetä (inf.)
pienentää (pienet-) ks. murentaa
puhaltaa (puhalt-)
Agr. sisellepuhalten (2. inf.)
pyytää (pyyt-)
Agr. ELket -- pytkö, pyynyt, pyytty 'pyydetty'
Ika. pyten (2. inf.), pyynny(t)
LPet. pyytes 'pyytäessä', ettei -- pyytä (pass. prees.)
rakentaa (raket-)
Agr. rakennut
R 1642 raketa (inf.)
LPet. raketta (pass. inf.)
Ika. rakettu
rientää (riet-)
LPet. rieten (2. inf.) 'rientäen' = nopeasti
saartaa (saart-)
LPet. saarttu
siirtää (siirt-)
Agr. sijrtte (pass. inf.), sijrtän, sijrtty, sijrdyt ~ sijrtyt
Flach. sijrtyxi
sortaa (sort-)
Agr. sortihin 'sorrettiin', sortut, sortuna 'sorrettuna'
säätää (säät-)
Agr. edessänyt 'säätänyt', säätty
LPet. säättin
Thur. säätyxi
taitaa (tait-)
Agr. [ei] taijnut, taijtahan 'taidetaan', ei taita 'ei taideta', olis -- taittu
tietää (tiet-)
Agr. tiete /tietä/, tieten, tietens, tietke /tietkää/
Finno tietäuäx teke.
Huom. ilmaus tietä antaa 'antaa tiedoksi, ilmoittaa'
tuntea (tut-)
Agr. tuta, ei tunnut 'tuntenut', tutka 'tuntekaa', tutkan 'tuntekoon', tutan, tuttijn
Ika. tuttaman (pass. 3. inf. instr.)
Raj. tuttaisin
uskaltaa (uskalt-)
Agr. vskalten (2. inf.), [älköön] wscalco 'uskaltako'
vaeltaa (vaelt-)
Agr. waelcat
vähentää (vähet-)
Agr. wehetty 'vähennetty'
Kex. ja Andr. wähetä (inf.)
vääntää (väät-)
Finno wäätäisin
Raj. wäätä (inf.)
LPet. wäättin
ylentää (ylet-)
R 1642, Raj. yletän 'ylennetään'
Andr. yletty
ymmärtää (ymmärt-)
Agr. ymmerten ~ ymmertehen 'ymmärretään', ei ymmerttä 'ymmärretä', ymmertteuet 'ymmärrettävät
Raj. ymmärtän
Muist . tA -vartaloisten verbien analogiaa ovat sellaiset teorioidut asut kuin kuulta, luulta, kuulten, luulten ym. pro kuulla, luulla, kuullen, luullen. Ks. 1.3 d.
Agricola käyttää eräistä stA, ttA -vartaloisista verbeistä edellisessä jaksossa esiteltyjen tapaisia passiivimuotoja. Ojansuu (1909) pitää Agricolan muodosteita konsonanttivartaloisina, ja konsonanttivartaloisilta asut näennäisesti vaikuttavat. Kyseessä lienee muiden tA -verbien analogia: yleiset löytään, löytty, tietään, tietty -tyyppiset "oikeaoppiset" muodot tarjosivat mallin, jota Agricola ja eräät muutkin kirjoittajat seurasivat myös ttA -verbejä taivuttaessaan. Muodosteet ovat melko sporadisia, ja yleensä niiden rinnalla esiintyy "oikeita" asuja. Agricolalta tapaa analogisia passiivimuotoja mm. verbeistä kukistaa (cukistan 'kukistetaan'), piirittää (ymberinspiritty), saattaa (ychtensaatan '-saatetaan', sattu 'saatettu'), vaatettaa (watettu(na), watetut 'vaatetetut'), valittaa (walitin 'valitettiin'), valmistaa (walmijstan 'valmistetaan'), vapattaa (Wapatut 'vapahdetut', wapatuxi 'vapahdetuksi' (VKS:n asusta vapattaa pro vapahtaa ks. 4.1), virittää (wirittin 'viritettiin'), vyöttää (ymberiwötyt). Ainakin verbeistä vaatettaa ja voittaa esiintyy vastaavanlaisia asuja myös 1600-luvun teksteissä: Ika. silkillä watetut, LPet. woitu, woituxi 'voitetuksi'.
Agricolan nykykielisittäin oudot partisiipit hapatut 'hapatetut', pyhetty, Pyhetyt 'pyhitetyt', tyhmetyt 'tyhmistyneet' voi selittää samoin kuin edellä olevat: muodot ovat konsonanttivartaloisia, ja paradigman infinitiivit kuuluvat hapata 'hapantaa, hapattaa, hapata' tai hapattaa (Agricolalla ind. preesens Hapatta), pyhetä 'pyhentää, pyhittää', tyhmetä 'tyhmentää, tyhmetä'. Toisaalta Agricolalla esiintyy pyhä -kannasta myös sellaisia johdosasuja kuin pyhesit (impf.), Pyhitetty, Pyhityiste 'pyhitetyistä', joille on ajateltava infinitiivit pyhätä (: pyhäsit) ja pyhittää (: pyhitetty tai pyhitty samaan tapaan kuin vaatettu, vapattu ym.). Agricolan käyttämät kuiva -kantaiset passiivimuodot quiuettijn 'kuivui, kuivettui', quiuettu käsi 'kuivunut, kuivettunut' ja quiuetut Luut 'kuivuneet, kuivettuneet' voi nähdäkseni selittää kahdella tavalla: ne ovat joko transitiivisesti käytetyn kuivaa -verbin säännönmukaisia tai kuivettaa -verbin "konsonanttivartaloisia" passiivimuotoja (vrt. Fav C3a murhelinen sydän cuiwa luut).
Muist. 1. Konsonanttivartaloisia ovat sporadisesti ele -johtimisten frekventatiiviverbien mA -tunnuksiset muodot. Kyseeseen tulevat 3. infinitiivi, mUs -johtimiset deverbaalinominit (mUs = mA + Us) sekä karitiiviadjektiivien ominaisuudennimijohdokset (mA + ttOmUUs). Sikäli kuin ortografiaan on luottamista, näiden muodosteiden konsonanttivartalo on yleensä vahva-asteinen, ts. tyyppiä tottelmaan, tottelmus (vrt. totella).
Agr. aijattelman (ill.), ihmectelmen (instr.), coettelman (instr.), luettelman (ill.), rucoelman (useita kertoja), silittelmehen, teettelmen (instr.), wilpistelmen (ill.), tottelmus
LPet. rucoilman, tottelmattomudel, tottelmattomuden
Raj. cadzelmus, coettelmus
Kex. panettelmus
As. 1664 coetelmus.
Muist. 2 . Nykykielen konsonanttivartaloisten verbinmuotojen asemesta Agricola käyttää joskus vokaalivartaloon perustuvia (osin syynä runomitta). Satunnaisesti tällaista esiintyy vielä 1600-luvun kirjoituksissa. VKS:n vartioita -infinitiivin suhteesta nykykielen vartioida -tyyppiin ks. 19.1.
Agr. cwlekam 'kuulkaamme', Waickenekan 'vaietkoon', Waickenecat, Elket pelkekö 'pelätkö', Sureneco 'surreeko' (pot.), söxenyt 'syössyt', rangaitzenut, nieletaan 'niellään', etteij - - söxeteijsi 'syöstäisi', söxetyt 'syöstyt', heiritzettu 'häiritty'
Flach. sikisäm 'siitessämme'
LPet. wartioidzesans pro vartioitesans 'vartioidessaan'.
Eräät johtimet, lähinnä - llinen ja - tOin, liittyvät joskus nykykielestä poikkeavasti monikkovartaloon, joka on useimmissa tapauksissa identtinen yksikön nominatiivin kanssa, esimerkiksi lapsi, tosi, täysi. Kyseeseen tulevat etenkin adjektiivien lapsellinen ja lapseton vastineet, Agricolalla myös jotkin muut sanat.
Agr. lapsilisesta (adv.), lapsitoin, Lapsittomat, tosilisen rucouxen 'totisen', teusinen 'täydellinen', härilinen Läheme 'härillään oleva lehmä', äritoin 'ääretön', ärittömen
Hamm. Lapsillises yxikertaisudes
Proc. Lapsilisella Pelwolla, Lapsillises Uscalluxes
Andr. Lapsitoin.
Niissä tapauksissa, joissa monikkovartalo on identtinen yks. nominatiivin kanssa, voi tietenkin olla kyse johtimen liittämisestä nominatiivimuotoon.
Muist. Eräät nykykielessä monikkovartaloisina esiintyvät ilmaukset ovat VKS:ssa yksikkövartaloisia. Kyseeseen tulevat mm. ilmausten parhai(mmi)llaan, tekevinään ja kuolemaisillaan vastineet: LPet. parhallans ; Hamm. caunimmallans 'kauneimmillaan', corkiammallans, pisimmälläns, runsammallans ; Flach. wijmäiselläns 'viimeisillään'; Ika. parahallans(a), syöpänäns, juopanans, tekewänäns, cuolemallans.
i -vartaloisten nominien lounaismurteinen ei -diftonginen monikko (vartalon i + mon. i > ei) ei VKS:ssa ole vielä täysin vakiintunut, sillä yksinäis- i :llisiä monikkovartaloita esiintyy diftongillisten ohella.
Agr. Myckijn Syndijn, Caupungihin 'kaupunkeihin', nijste synniste, salaisis merkis, Hyuenhaiulisi Yrtie /hyvänhajulisii yrttiä/, näitä Sacramentiä, niskurita 'niskureita', Philipperite 'filippilaisia', Corintherite 'korinttolaisia', Euangelisterist ia Apostolist 'evankelistoista ja apostoleista', nijte Tyrannia ia Sankaria, nijlle Tyrannille
Andr. caikist Israelin Kaupungist
LPet. Psalmia 'psalmeja', wahingolisij Yrtiä, muisa julki synnis
Ika. tehtyiä uhria
Raj. caikista meidän synnistäm, monicahtamia Ewangeliumita, Sencaltaisia esimerkiä
Thur. nijsä Kirjallisis konstis = taidoissa.
Toisaalta tapaa myös e -vartaloiden analogisia ei -monikkoja:
Agr. woreis, Woreista 'vuorista'
Finno wirsein 'virsiin'
Sor. tähdeisä, moneisa paicoisa
R 1642 sarweja
Ika. leskeille
Raj. oikeista Leskeistä
Kex. tähdeillä
LPet. eläimeit 'eläimiä'
Just. Pugunparsei 'puvunparsia' = vaatteita.
Huom. myös Agr. Copeista 'kuopista'.
Muist. Eräistä i(h)i -vartaloisista nomineista esiintyy ei -diftongillisia monikkomuotoja:
Agr. calleilla, calleisa, Rumeista
LPet. ruumeillans
Raum. oreihins
Proc. calleita
Thur. calleilla cappaleilla
Just. cauneill.
Ks. myös 13.1.1 Muist. Synti -sanan inen -johdoksissa on joskus ei -diftongi: Agr. Synneisten, Synneiset ; LPet. synneist 'syntistä', synneisten Ihmisten (johdoksen muista asuista ks. 1.4.2 e).
ijA -loppuisten tekijännimien monikkovartalo on joissakin tapauksissa samaa tyyppiä kuin jA -loppuisten, ts. vartalon loppu- A on kadonnut i :n edellä (nyk. ijA + i > ijOi):
Agr. Paluelijsta < palvelijista, paluelijxi, Ratelijsta
Ika. Sanancuulijlle < -kuulijille, Sanancuulijldans, Sanan cuuldelijstans < -kuultelijistans(a), Sanans cuuldelijta < kuultelijita, pahantekijllä < -tekijillä, pahantekijtä
Raj. wäärin tekijtten, pahointekijstä (j :n kadosta näissä sanoissa ks. 2.2).
Huom. Agricolan asut Lukijllen 'lukijoille' ja Lukeita 'lukijoita' (viimeksi mainitun e :llisestä vartalosta ks. 13.1.1 Muist.). Toisaalta voi ijA -tyyppisen tekijännimen monikosta tavata säilyneen loppu- A :n: Agr. Lukiaille, Palueliailles 'palvelijoillesi', palueliaijta, Hamm. Holhojailleni. Vrt. 14.1.7.
Kolmitavuisten la, ra -loppuisten adjektiivien monikkovartalo on yleensä diftongillinen (loi -, roi -), joskin nyky-yleiskielen mukaisia asuja (a > Ø) tapaa:
Agr. Camalois, camaloit
Thur. catkerojta
LPet. cawaloil
Ika. cawalois Sanois
Andr. cawaloista.
Huom. toisaalta Agr. Angarita, Angarilda, Kolck. catkerilla.
Kolmitavuisten la, na, ra -loppuisten substantiivien monikkovartalo on milloin diftongillinen, milloin yksinäis- i :llinen. Agricolan käyttämistä monikkomuodoista saa Index Agricolaensiksen perusteella seuraavanlaisen kuvan. Sanojen viikuna (~ fiikuna) ja pisara monikko on yksinäis- i :llinen: ficunita, pisarihin (As. Itcupisarita). Sanoista orjantappura, pakana ja pasuuna esiintyy kumpikin vartalotyyppi, joskin nykyisenlaiset (diftongilliset) asut ovat enemmistöna. Esimerkkejä yksinäis- i :llisistä: Pasunilla, pacanille, pacanita, Pacaniten, Oriantappurin (instr.). Sanojen akkuna (vain yksi esimerkki), jumala ja kukkula monikko on diftongillinen (nykykielessä poikkeuksellisesti jumali -), kun taas yhdyssana epäjumala esiintyy pari kertaa yksinäis- i :llisenä: Jumaloita, Epeiumaloille ~ Epeiumalille.
Sellaisissa lainasanoissa kuin epistola, evankelista, patriarkka, persoona, profeetta sekä eräissä muissa monikonmuodostus horjuu. Nykykielessä näiden nominien monikkovartalossa on oi -diftongi (a > o i:n edellä), poikkeuksena sanan persoona yksinäis- i :llinen monikko (a > Ø); VKS:ssa on milloin yksinäis - i, milloin ai (loppuvokaali säilynyt i :n edellä).
i :
Agr. Epistolita, Prophetit 'profeettoja', Prophetisa, Personis
ai :
Agr. Prophetaisa, Prophetaista
Ika. Ewangelistaist, Historiais, Prophetailleni
Raj. Ewangelistailda, Patriarchaitten ia Prophetaitten, personaista
LPet. luonollisis Historijais 'luonnonkertomuksissa', Personaita, Collectais 'kolehdeissa'.
Huom. myös Raj. heidän Synagogaisans.
Sellaiset monikot, joissa vartalon loppu- a on säilyneenä, lienevät monikollisten tekijännimien analogiaa (j :n kato on synnyttänyt näihin ai -diftongin, ks. 2.2): jos opettaja : opet(t)aita : opet(t)aitten jne., niin profeetta : profeetaita : profeetaitten. Edellä esitetyt monikon genetiivit Patriarchaitten, Prophetaitten voi tulkita myös toisin: yksikkövartalo + kaksi genetiivintunnusta (kontaminaatiosta in + tten ks. 14.1.7). Osaltaan juuri monikon genetiivissä vallitseva muotojen floora lienee synnyttänyt epävarmuutta siitä, mikä "oikea" monikkovartalo kulloinkin oli. Hyvänä esimerkkinä ovat vaikkapa Agricolan käyttämät pakana -sanan monikon genetiivit: yleisin tyyppi pakanain esiintyy pitkälti toistasataa kertaa, tyyppi pakanai/den, -tten yli 30 kertaa ja tyypit pakanoi/den, - tten ~ pakani/den, -tten yhteensä alle 30 kertaa. Niinpä ai -diftongisilla muodoilla on ehdoton ylivalta!
Muist . Agricolalta tapaa kaksitavuisten a -vartaloiden monikkomuodot hautijn, reunille. Edellinen lienee runomitan aiheuttama, sillä kyseisen sanan muut monikolliset esiintymät ovat nykykielen tapaan oi -diftongisia; reuna -sanasta ei muita esimerkkejä ole.
Sellaiset nominit kuin askel(e), kyynel (kyynele harv.), askar(e), manner ~ mantere ym. ovat nykykielessä osin kaksiparadigmaisia: askele(e)t : askelilla ~ askeleilla, askare(e)t : askareissa (ei yleensä askarissa), mantere(e)t : mantereilla (ei yleensä manterilla) jne. Kuten esimerkeistäkin ilmenee, mainitunlaisten nominien monikkovartalot noudattavat yleensä e -nominien paradigmaa (esim. kanteleissa, ei kantelissa, joskin toisaalta kyyneleillä ~ kyynelillä). VKS:ssa tapaa kantelilla, manterissa -tyyppisiä monikkomuotoja sellaisistakin nomineista, jotka nykykielessä taipuvat yksinomaan e -nominien paradigman mukaan. Eniten esimerkkejä on sanasta kappale, josta VKS viljelee myös kappal -tyyppistä konsonanttivartaloa (ks. 14.1.4). Kyseisen monikkovartalotyypin ohella tapaa myös ei -diftongista.
Agr. candelilla, candelille, candelin, candelis, Perkelitten, manderis 'mantereella' tai 'mantereilla' (vrt. wahwas manderes, Meren ia Manderen, Merte ia Mannerta), kynelille, kynelite mutta askareita
Proc. Cappalisa, cappalix, Luondocappalis
LPet. kekälil, Perkelitten, mutta kyneleil
Ika. ascaritten, luondocappalitta (partit.)
Hamm. Luondocappalita.
Huom. myös asut ascaroita (Flach) ja sammaloil (LPet).
Vanhat vierasperäiset s -loppuiset erisnimet taipuvat nykysuomessa joko taivas - tai rikos -sanan paradigman mukaisesti: Luukas : Luukkaan, Herodes : Herodeksen (toisaalta Eliaan ~ Eliaksen). Etenkään vanhimmassa kirjasuomessa erisnimien vartalo ei ole vielä mukautunut kotoisiin paradigmoihin. Agricolan s -loppuisten nimien taivutus on yleensä tyyppiä Jeesus : Jeesusen, Kaifas : Kaifasen, 1600-luvun teksteistä sitä vastoin tapaa jo nykyisenlaisia asuja, esim. Jeesuksen, Andreaksen, Kaifaan jne. Vartalo voi myös muulla tavoin poiketa nykyisestä, kuten seuraavista esimerkeistä ilmenee (esimerkit Agricolalta): Jesusen, Christuses, Antichristin, Hieronimusen 'Hieronymuksen', Mosen 'Mooseksen', Mosesel, Andreasen, Caiphasen 'Kaifaan', Herodin 'Herodeksen', Neronin 'Neron' (lat. genetiivi Neronis), Pharaonin 'faaraon'.
Sanan saatana nominatiivi on tyyppiä saatan(a) tai saatanas, ja vokaalivartalokin saattaa olla kahdenlainen:
Agr. Satan ~ Satana ~ Satanas (nom.), Satanaxi
LPet. Sathanan, Sathanaxi, sathanaxell.
Vieraissa paikannimissä on yleensä vartalovokaalina i : Grekin, Romin, Athenis, Sodomin jne., joskin Agricola käyttää samastakin paikannimestä erivartaloisia variantteja: Sodomin ~ Sodoman, Sodomis, Sodomast, Tyronin ~ Tyron ~ Tyrin 'Tyroksen', Tyros 'Tyroksessa', Tyroon 'Tyrokseen'. Raamatuntekstissä esiintyvien kansallisuudennimien asut perustuvat nimien ruotsalaisiin vastineisiin: assyrerit (r. assyrier), kolosserit (r. kolosseer), hebre(e)rit (r. hebreer), korintterit (r. korint(i)er), ro(o)marit (r. romare) jne. (Esimerkkejä lainasanojen yhteydessä, jakso 23.5.2). Raimo Jussilan (1988) mukaan juuri kansallisuuksien nimet ovat säilyneet erikoisen huonosti Agricolan muotoilemassa asussa: VKS:n sanakirjan I osan noin 50 nimestä vain neljällä on nykyään Agricolan niille antama asu. Mainittakoon, että niin Agricola kuin 1600-luvun kirjoittajat käyttävät joskus erisnimistä sijapäätettä myöten täysin latinaisia asuja (ks. lauseopin jaksoa 30.5).