14. SIJOISTA

Sijakatsauksesta puuttuvat adessiivi, ablatiivi ja translatiivi, koska näiden sijojen asut poikkeavat nykyisistä vain loppuheiton osalta. Esitän vertailun vuoksi Agricolan kielestä ja nykyisestä kirjasuomesta lasketut paikallissijojen tekstifrekvenssit (Nikkilä 1980 ja Karlsson 1982) sekä paikallissijaisten muotojen prosenttiosuuden korpusten sanemäärästä. Agricolan teoksissa paikallissijojen yhteisosuus sanemäärästä (illatiivia lukuun ottamatta) on 7 %, nykyajan asiatekstissä vastaavasti 13 %. Yhtenä syynä frekvenssieroon ovat vanhan kirjakielen postpositiorakenteet, joiden vastineena on nykyään usein paikallissija.

Taulukko 1. Paikallissijojen tekstifrekvenssit ja niiden osuus sanemäärästä

	Agricola		Nykyinen kirjakieli
Sija	f	%	f	%
INESS.	8 471	2,0	993	5,0
ELAT.	8 057	1,9	613	3,0
ILL.	?		[871]
ADESS.	5 481	1,3	610	3,0
ABL.	1 448	0,3	145	0,7
ALL.	7 737	1,8	315	1,6
	(N = 427 000 sanetta)		(N = 20 000 sanetta)

14.1 Monikon genetiivi

14.1.1 Yleistä

Monikon genetiivi vartalo- ja tunnusvariantteineen on nykysuomen sijoista moni-ilmeisin ja tästä syystä myös hankalin ei-syntyperäiselle. Monimuotoisuuteen on tietenkin vaikuttanut 1800-luvun murteiden taistelu, mutta kirjava systeemi on osittain perua jo vanhimmasta kirjasuomesta. Nykykielessä tunnusvariantin valinta riippuu vartalotyypistä: monikkovartaloon liittyvät - en, - den ~ - tten (ns. 1. genetiivi), yksikön vokaalivartaloon - en ja - in ja konsonanttivartaloon - ten (ns. 2. genetiivi). Lisäksi saman vartalotyypin yhteydessä mahdollisten varianttien välillä vallitsee työnjako: - en liittyy yksinäis- i:lliseen, - den tai - tten diftongilliseen monikkovartaloon, - en yksikön i -vartaloon, - in taas muuhun vokaaliin päättyvään yksikkövartaloon. Monikkovartaloon perustuva 1. genetiivi on nykykielen normaali systeemi: isien, ikkunoi/den, - tten, valheiden jne.; ns. 2. genetiivi on yleinen toisaalta i -vartaloissa ( äitien, lääkärien ), toisaalta eräissä konsonanttivartaloisissa nominityypeissä ( lasten, naisten, suurten ym.), minkä lisäksi se esiintyy yhdyssanoissa sekä joskus tyylisyistä tai lyhyyden vuoksi mm. A -vartaloissa ( opettajainhuone, Yhdysvaltain, puolustusvoimain ).

VKS viljelee lähes säännöllisesti yksikkövartaloista mon. genetiiviä (länsisuomalainen käytäntö). Monikkovartaloinen (itäsuomalainen) genetiivi, jonka suosinta alkoi todella vasta 1800-luvun uudistustoimien myötä (murteiden taistelu!), esiintyy yleisesti vain yksitavuisissa sanoissa ( maiden, luiden ), minkä lisäksi sitä tapaa jonkin verran monitavuisista vartalotyypeistä ( pakanoi/den, - tten, enkelei/den, - tten, perkelei/den, - tten, muutamitten, tyttäritten ). Sitä vastoin kaksitavuisten vartaloiden genetiivityyppi isien, poikien, vaimojen jne. on vain muutaman esiintymän varassa. Yhtä harvinaiselta vaikuttaa monitavuisten yksinäis- i:llisten monikkovartaloiden genetiivityyppi tyttärien, kyynelien: VKS liittää tällaisiin tunnusvariantin - tten ( tyttäritten, kyynelitten, väkevitten ). Saadakseni käsityksen 1. ja 2. genetiivin esiintymistaajuudesta Agricolan kielessä tarkastin n. 40:n kaksi- tai useampitavuisen nominin monikon genetiivit Index Agricolaensiksen avulla. Kyseiset nominit olivat seuraavantyyppisiä: sana, isä, sielu ; kaikki ; vuori, vuosi ; pappi ; pakana, palvelija, raamattu, kristitty ; apostoli ; tytär ; ihme, ori ; kappale ; oikeus ; kuollut. Genetiivejä kertyi lähes 1700, niistä runsaat 6 % monikkovartaloisia. Kun jätin laskelmasta pois kaksitavuiset vartalot, mon. 1. genetiivin osuudeksi tuli n. 20 %.

Paitsi vartaloltaan VKS:n genetiivimuodot poikkeavat nykyisistä tunnusvarianttien valinnassa: sama tunnus tuntuu melko vapaasti liittyvän milloin mihinkin vartalotyyppiin, minkä lisäksi esiintyy eri tunnusten kontaminaatioita. Jonkinlainen systeemi VKS:ssa kuitenkin vallitsee siinä mielessä, että tietynlaista tunnusvarianttia suositaan tietyn vartalotyypin yhteydessä. Agricolan genetiivimuodot ovat moni-ilmeisempiä kuin 1600-luvun kirjoittajien, ja hänellä on huomattavasti enemmän kontaminaatioita ja muita erikoisuuksia. Kun jättää huomiotta erilaiset "virheet" ja säännöttömyydet, Agricolan genetiivisysteemistä voi luoda yleiskuvan, joka pätee myös 1600-luvun kirjoittajiin:

1) Yksitavuisissa vartaloissa on yleisin nykykielen mukainen genetiivityyppi puiden, päiden.

2) Kaksitavuisissa vokaalivartaloisissa sanoissa vallitsee tyyppi sanain, isäin, leskein, i -vartaloissa analoginen tyyppi pappein, äitein. Jos vartalon loppuvokaali on U, myös tyyppi sieluðen, käskyðen on yleinen (1600-luvulla näistä ei juuri tapaa ortografisesti d : llä ilmaistua dentaalispiranttia /ð/).

3) Monitavuisissa vokaalivartaloissa systeemi on suunnilleen sama, erona silloin tällöin esiintyvä monikon 1. genetiivi palvelijoitten, tyttäritten ym.

4) Jos sanalla on konsonanttivartalo, genetiivi perustuu normaalisti konsonanttivartaloon: lasten, hurskasten, uhkausten, uskollisten, eläinten, kätten, ihmetten, oritten, oikiutten, kuollutten (vrt. kuitenkin Andr C3b heidän Lapsiens tächden ). Karitiiviadjektiivien genetiivi on kuitenkin tyyppiä uskottomain, jumalattomain. Kontaminaatiomuodosteet ovat yleisiä konsonanttivartalon yhteydessä (ks. 14.1.7).

Samanlaisen käsityksen saa monikon genetiivistä, jos silmäilee vanhojen kielioppien taivutusparadigmoja. Petraeus ja Martinius esittelevät kahdeksan, Vhael kolmen deklinaation yhteydessä seuraavanlaiset genetiivimuodot:

Petraeus 1649: palwelioitten, änein, äitein, aaldoin, alguin, päiwäin, öitten, syytten

Martinius 1689: Kiriain, Lucasten, Seinäin, Sirpein, Nimein, Luckuin 'lukkojen', Ruohoin, Töitten, Myllyen

Vhael 1733: calain, Hewoisten, wierasten, tulletten, jänesten, wiattomain, siementen

Kalevi Wiik sanoo tutkimuksessaan vanhoista kieliopeista (ks. Wiik 1987) von Beckerin (1824) ensimmäisenä kieliopintekijänä ottaneen käyttöönsä kynnyksien, särpimien -tyyppisen monikkovartaloisen genetiivin. Näytteeksi VKS:n monimuotoisesta systeemistä esitän Agricolan joistakin nomineista käyttämät erityyppiset genetiivit (tyypit yleisyysjärjestyksessä, ortografia ääntämyksen mukainen).

enkeli:

enkelitten (ortogr. asu myös Engeliten, vrt. 14.1.4 Muist.) ~ enkelein ~ enkeleitten ~ enkelien ~ enkelittein

tytär:

tyttäritten ~ tytärten (ortogr. asu myös Tyterdhen ) ~ tyttärein ~ tyttärien (kerran jopa Tytterins 'tyttäriensä')

palvelija:

palvelijain ~ palvelijai / ðen, ~ - tten ~ palvelijaðen ~ palvelijoitten

perkele:

perkelei / ðen, ~ - tten, perkeletten (ortogr. asu myös ~ Percheleden, ks. 14.1.4 Muist.) perkelein ~ perkelitten.

Seuraavissa jaksoissa esitellään monikon genetiivin tunnusvariantit sekä näytteitä nykykielestä poikkeavasta genetiivinmuodostuksesta.

14.1.2 - ðen

Yksikkövartalon yhteydessä spirantillinen genetiivintunnus - ðen (ortogr. asu den ~ dhen ) esiintyy yleensä vain vanhimmassa kirjakielessä, Agricolalla jokseenkin usein. Sitä tapaa pää- ja sivupainollisen, analogisesti myös painottoman vokaalin jäljestä, useammin U -loppuiseen vartaloon kuin muihin liittyneenä. Sporadisesti ðen -päätettä tapaa jopa yksinäis- i:llisistä monikkovartaloista. Sellaisissa 1600-luvulla yleisissä genetiiveissä kuin Murhaiden, Tappaiden (Andr) tekijännimijohtimen j on kadonnut i:n edeltä (ks. 2.2).

Esimerkkejä:

Agr. maadhen, Töödhen 'töiden', Tiedhen, ödhen 'öiden', pacanadhen, oikeadhen, mwtamadhen, Ramattuden, kiusattudhen, Christitudhen, Jumalattomadhen (~ Jumalattomidhen ); sanadhen, iseden, waimodhen, sieludhen, pyhedhen, caikeden, Welieden, Pappeden, Sorttudhen 'sorrettujen', palueliaden, Panetteliadhen.

Tunnusvariantin tulkinnasta sellaisissa tapauksissa kuin coolluden, Percheleden (Agr) ks. 14.1.4 Muist.

14.1.3 - en ~ - in

Spirantillisesta genetiivintunnuksesta suffiksaalisen astevaihtelun kautta kehittynyt - en on melko harvinainen niin Agricolalla kuin 1600-luvun teksteissä. Yleinen on sitä vastoin variantti - in, jonka i on syntynyt tunnuksen alkuperäisen e:n diftongiuduttua vartalon loppuvokaalin kanssa. Kyseiset tunnusvariantit esiintyvät painottoman ja analogisesti myös sivupainollisen tavun vokaalin jäljessä.

Esimerkkejä:

- en:

Agr. Hulluen, Sieluen, Sinun pyhein Käskyes, Linduen, heiden Näkyens, Nisuen

Proc. Isäensä, Schouluen, Waimoen, molembaen Apostolien, vlgoswalittuen

Ika. cadotettuen

- in :

Agr. wärein /vääräin/, Pyhein, hengein, catuin, wirtein, Sotawekein, caikein, kielein, Hulein, Ramattuin, Jumalain, Tytterein, Vskottomain, loppumattomain

Fav. Taitamattomain

LPet. wijattomain werein

Ika. Jumalattomain

Thur. wiekasten weljein

Kex. Drengein, ja Pijkain.

Huom. seuraavat tapaukset, joissa tunnuksen e on säilynyt diftongiutumatta jopa e -vartalon yhteydessä: caickeen wanhimmat, weljeen 'veljien'(Koll); tyyppiä kaikkeen pro kaikkein tapaa useilta kirjoittajilta, esim. Raj. caicken ensin, Flach. caicken - - töidens.

Nykykielen suosiman (äännelaillisen) genetiivityypin pappien, porvarien asemesta VKS viljelee i -vartaloissa analogista tyyppiä pappein, porvarein, jonka ei -diftongi on joko e -vartaloiden analogiaa (jos leski : leskein, niin pappi : pappein ) tai i -vartaloiden muiden monikollisten sijamuotojen vaikutusta.

Esimerkkejä Agricolalta (1600-luvun kirjoittajat viljelevät samaa tyyppiä):

Foudein, syndein, taudhein, Lakein, Merckein, Grekein 'kreikkalaisten' (yks. nom. Agricolalla yleensä Greki ), Stolein, Pappein, wffrein 'uhrien', Engelein, Camelein, Tyrannein, Borgharein, Domarein, Romarein 'roomalaisten', Egypterein, Apostolein.

Eniten poikkeuksia esitetynlaisesta systeemistä lienee Agricolalla, jolta voi poimia melkoisen määrän pappien -tyyppisiä genetiivejä. Diftongillinen pappein -tyyppi on tietenkin johdossa, minkä huomaa vaikkapa Index Agricolaensiksen frekvenssiluvuista: pappein n. 60, pappien alle 10 esiintymää. Erikoisuutena mainittakoon, että synti -sanasta Agricola viljelee muutoin harvinaista syntien -tyyppiä jopa useammin kuin varianttia syntein.

Muist. 1. Eräissä tapauksissa genetiivintunnuksen e on assimiloitunut vartalon loppu- A:n pidentymäksi: meiden oman Töiden tyge (Agr), caicken hänen hywän töidens edest (Flach), Pyhän miesten päewän (Koll). Painovirheen mahdollisuutta ei kyseisissä asuissa tietenkään voi täysin eliminoida. Joskus tapaa myös vartalon loppu- i:n pidentymän: caikein heiden Naburins /naapuriins(a)/ päle (Agr), meidän syndijm edest (Proc).

Muist. 2. Tunnusvariantti - in esiintyy analogisesti jopa pitkävokaalisissa vartaloissa, esim. tyypeissä vaate : vaattee -, rakas : rakkaa -, korkee - (~ korkia -), mennyt : mennee -. Kyseiset genetiivimuodosteet ovat identtisiä mon. instruktiivin kanssa, ja VKS:ssa muodot voi määrätapauksissa tulkita myös monikon illatiiveiksi (ks. 14.5.2).

Esimerkkejä:

Agr. Wotein /vuotein/ < *vōteɣiðen 'vuoteiden', Kuningain, Juttain 'juutalaisten', Lambain, ylpein

LPet. rattain pyörät, wieckain, corkein

Flor. edesmennein

Hamm. rackain Lastens

As. waattein.

14.1.4 - ten

Tunnusvariantti - ten liittyy konsonanttivartaloon aivan kuten nykysuomessakin. Erona on se, että VKS viljelee konsonanttivartaloista genetiiviä sellaisistakin nominityypeistä, joiden mon. genetiivi nykyään on lähes yksinomaan monikkovartaloinen (mm. käsi -tyyppi, e -nominit, ominaisuudennimet ja akt. 2. partisiippi sekä eräät yksittäiset sanat).

Esimerkkejä:

Agr. wetten, wootten /vuotten/, kätten, Vten /uutten/, honecten /huonehten/, cappalechten ~ cappaletten, orichten, rickautten, hywuytten, coollutten, Neitzytten, Tuhanden

Ika. Sutten, pahain wuotten, meidän tarwettem cansa, watetten tähden, jälken jäänytten.

Analogisia konsonanttivartaloisia monikon genetiivejä ovat mm. Oriantappurten (Proc), itkupisartens, Lukuläkärtein 'luonnonparantajien' (LPet), Ryöwärten (LPet, Flach) sekä nykyäänkin tavattavat jumalten, kappalten -asut, esim. jumalden (LPet), Epäjumalden (Thur), wälicappalden (Andr), Luondocappalden (Proc, Hamm); huom. partitiivimuoto cappalda (LPet). Nykykielen neiti, neito -sanojen vastine on VKS:ssa e -vartaloinen, mistä selittyy mon. genetiivi Neitten (LPet); partitiivin asu on vastaavasti neittä, essiivin nein(n)ä < neit + nä. Mainittakoon tässä yhteydessä myös sellaiset äännelailliset heikkoasteiset genetiivimuodot kuin Agricolan swrdhen, kiellen, hwllens ja Martin piennen lasten pro suurten, kielten, huultens(a), pienten. Nykyasuthan ovat taajaan esiintyvien s -loppuisten konsonanttivartaloiden analogiaa (esim. las + ten, ihmis + ten ).

Muist. Sellaisissa monikon genetiiveissä, joissa odotettavan geminaatan sijasta on yksinäis- t tai joissa ten -tunnus näyttäisi liittyvän muuhun kuin konsonanttivartaloon, saattaa kyseessä olla vain horjuva ortografia, ts. geminaatta- t:n merkitseminen yhdellä kirjaimella:

Agr. coolluten, ienyten /jäänyt(t)en/, Jumalaten, emberiten /ämpärit(t)en/, Domariten /tuomarit(t)en/, Kyneliten, Pacaniten, Apostoleiten

Raj. pacanoitengin

Andr. ystäwitens ja Naburitens cansa.

Geminaatta- t:ksi tulkitseminen lienee mahdollista myös eräissä d / dh:llisissa tapauksissa (toisaalta tällaiset muodosteet voi myös tulkita analogisiksi), esim. Agricolan coolluden ~ Coolludhen, Percheleden. Tulkintaa tukee kyseisten asujen harvinaisuus (1-3 esiintymää) verrattuna "oikeaoppisiin" genetiiveihin.

14.1.5 - tten

Lohkosyntyinen tunnusvariantti - tten, jonka toinen t on peräisin t -loppuisista vartaloista (loppu- t + ten, esim. neitsyt + ten ), vaihtelee en -variantin kanssa pääpainollisen tavun jäljessä (Agr. nijdhen ~ nijtten ) sekä niissä harvinaisissa diftongivartaloisissa monikon genetiiveissä, joita VKS:sta tapaa (Agr. Apostoleiden ~ Apostoleitten, Pacanoiden ~ Pacanoitten, percheleiden ~ percheleitten ). Yleisimmin tten -tunnus liittyy - nykykielestä poikkeavasti - yksinäis- i:llisiin monikkovartaloihin (esim. asuvi + tten ) samoin kuin monitavuisten i -vartaloisten nominien yksikkövartaloon ( apostoli + tten ). 1500-luvun kirjoittajilta löytyy esimerkkejä tten -tunnuksesta muunkin kuin i:llisen vartalon yhteydessä.

Esimerkkejä:

Agr. mutamitten, kynelitten, Tytteritten, Wanhimitten, Apostolitten, Engelitten, kieuhetten /köyhätten/, hedhelmettens /heðelmättens(ä)/

R 1642 ambujitten, asuwitten, paimenitten

Raj. Ewangeliumitten, tarwetten, Wanhemmittens

Kex. awaimitten, Samaritanitten 'samarialaisten', Wanhemmitten

Ika. ascaritten

LPet. Perkelitten, Hymnumitten 'hymnien'

Hamm. Assessoritten

Thur. Apostolitten, Keisaritten ja Cuningasten, Wanhimmitten (myös pacanoitten )

As. tarpelisemitten.

Yksinäis- i:llinen monikkovartalo on alkuaan myös sellaisissa yleisissä genetiivityypeissä kuin opet(t)aitten, sa(a)rnaitten, joista tekijännimijohtimen j on kadonnut (< opettaji + tten, sa(a)rnaaji + tten ; ks. 2.2).

14.1.6 - (n)nen

Eräistä pronomineista VKS viljelee ðen - ja tten -tunnuksisten monikon genetiivien rinnalla (n)nen -tunnuksisia variantteja. Kyseeseen tulevat pronominien tämä, se, joka, kuka ja muu genetiivit: näi(n)nen, nii(n)nen, joinen, kuinen, mui(n)nen.

Esimerkkejä:

Agr. neinen, nijnen ~ nijnnen, ioijnenga, quinen ~ quinenga, muijnen ~ mwnen

Ika. näinnen, muinen

Raj. nijnen

Andr. muinen.

Huom. myös kontaminoituneet asut neinein, muinein (ks. seuraavaa jaksoa).

14.1.7 Kontaminaatioita

Monikon genetiivin lukuisat rinnakkaisasut ovat aiheuttaneet mitä moninaisimpia kontaminaatiomuodosteita, joissa on päällekkäin kaksi eri tunnusvarianttia, esim. in + en tten, tten ~ ten + in, jopa (n)nen + in. Runsaimmin kontaminaatioita on Agricolalla.

Esimerkkejä:

Agr. Iseiden (= isäin + en ), pacanaiden (= pakanain + en ), vanhimbaiden (= vanhimpain + en ), Pacanaiten (= pakanain + tten ; vrt. 14.1.4 Muist.), Palueliaiten (= palvelijain + tten ), Engelittein (= enkelitten + in ), Ihmettein (= ihmetten + in ), lasteins (= lasten + in ), murhelistein, Wiholistein, woortein (= vuorten + in ), muinein

Juhana III:n kirje palueliaitten cautta

Finno cuuliaitens eten

Koll. molembaitten, kättein

LPet. wanhembaiden.

14.2 Partitiivi

Partitiivin päätteenä on - tA useissa tapauksissa, joihin nyky-yleiskielessä on yleistynyt - A (esim. ihmisitä pro ihmisiä ). Osaltaan loppuheitto ja assimiloituminen tuottavat nykyisestä poikkeavia asuja, kuten elämät (< elämätä ), kuolemat (< kuolemata ) tai salaisii (< salaisia ), vahinkoo (< vahinkoa ). Partitiivin loppuheitosta ks. 12.1 b, assimilaatiosta 7.1 ja 7.3.

14.2.1 - tA

Päätevariantti - tA (loppuheittoisena - t ) esiintyy nykykielen tapaan pääpainollisen tavun vokaalin, painottoman pitkän vokaalin sekä konsonanttivartalon jäljessä. Toisin kuin nykykielessä - tA on myös yleisesti säilynyt sivupainollisen tavun vokaalin jäljessä (nykysuomessa vain, jos kyseisessä tavussa on diftongi tai jos vartalo on eO, iO -loppuinen, esim. lukijoita, perjantaita, museota, tuomiota ).

Esimerkkejä:

Agr. Jumalata, swrembata, cartanota, makiata, pacanita, paimenita, sencaltaisita, Taambata, camalat, Jumalattomita, Cunniattomita

R 1642 hunajata, Käräitä (ks. 2.2), tyttäritä, ystäwitä, wäkewitä juotawita

LPet. wäkewitä Hewoisita, Jumalat 'Jumalaa', Lääkärit, Adamit 'Aatamia', Jacobit 'Jaakobia', Mariat 'Mariaa', Petarit 'Pietaria', Susannat

Flach. wähembät

Fav. Dawidit

Andr. Monda - - Historiata , Jacobit

Raj. Rebeccata

Proc. parandajata

Ika. Delilata, Estheritä.

Harvinaisempi on painottoman tavun vokaalin jäljessä esiintyvä analoginen - tA: sitä näkee yleensä tietynlaisissa vartalotyypeissä sekä sellaisissa sanoissa, joissa sivupainon asema on ollut horjuva.

Esimerkkejä:

Agr. kirouxita, rucouxita, kijusauxita, Cocouxita, werdauxita, aijwotuxita, inhimisit ~ Ihmisit, Epistolita, Apostolita, Jumallisita

LPet. Evat 'Eevaa', Cleopatrat, Academiat, Opettait

Flach. Sarata 'Saaraa'

Ika. Leata.

Sellaisista partitiiveista kuin Opettait (ks. edeltä), kandaita (Juhana III:n kirje), Asuita (Proc), murhaita (Ika) jne. ks. 2.2.

Muist. Agricolan muodosteet Casuotani, Ilman sinun neuuotas Rapola (1965) on tulkinnut kontaminaatioiksi, ts. kasvoo + ta + ni ja neuvoo + ta + s(i). Kasvo -muodosteet ovat konteksteissaan selviä partitiiveja ( minun Casuotani, sinun pyhe caswotas, henen Caswotans ), mutta neuvo -sanan sijan voi yhtä hyvin tulkita abessiiviksi, lukutapa /neuvotas(i)/. Prepositioon ilman liittyy VKS:ssa milloin abessiivi, milloin partitiivi (ks. 20.2 s.v. ilman ).

14.2.2 - A

Päätevariantti - A (< *- ðA ) esiintyy vanhimmassa kirjakielessä hyvin harvoin muussa asemassa kuin painottoman tavun vokaalin jäljessä (Agr. lakia, luwattomia ). Heikkoasteisen päätteen analoginen käyttö sivupainollisten tavujen vokaalin jäljessä yleistyi 1600-luvun jälkipuoliskolla: Rapolan (1965) mukaan 1642-vuoden Raamatussa on etupäässä äännelaillisia muotoja, mutta jo 1700-luvun teksteissä nykykielen analogiset asut ( hunajaa, ystäviä ym.) ovat aivan tavallisia. Seuraavassa esimerkkejä nyky-yleiskielestä poikkeavista assimiloituneista ja loppuheittoisista partitiiveista (loppuheittoiset asut ovat suurelta osin peräisin runokielestä).

Esimerkkejä:

Assimilaatio:

Agr. armoo, Nimee, lechti, roho, ia yrtti hywe /lehtii, ruohoo ja yrttii hyvää/

Hemm. taitavii, salaisii

Martti duomio, Omeni

Sor. sowindo /sovintoo/

LPet. pyhä nimens /nimeens/, neuwo, wahingo, ilo ia hecumat, turhi, Absaloni, caicke Mailmat

Raj. Leske

Kex. moninaisit opetuxi , manauxi, caicki murhellisi.

Loppuheitto:

Agr. hawoi, pahoi, paickoi, Rihmoi, ohdhakei (~ odhackeia ), Wina Marioi

Hemm. Lahjoii, lauluii, menoii, Tavoii 'tapoja', tiedhoij 'tietoja' (astevaihtelusta 1.4.2 a)

Just. Scholui, Pugunparsei outoi

LPet. Teinei, Juthei 'juutteja' so. tanskalaisia, luotui ia tehtyi cappaleitans

Andr. monicachtoi Asian haaroi.

Huom. Martiniuksen (1689) näytteet sanojen lyhentämisestä: Waimoi / pro Waimoja, Waiwoi / pro waiwoja.

14.3 Essiivi

Essiivin tunnus liittyy yleisesti konsonanttivartaloon. Vokaalivartaloisia rinnakkaisasuja esiintyy, mutta ne jäävät vähemmistöksi. Konsonanttivartaloinen essiivi on melkeinpä sääntönä, jos vartalon loppukonsonantti on s (nominityypit viimeinen, rakas ). Agricolalta ei juuri tapaa vokaalivartaloista essiiviä nen -loppuisista nomineista; sitä vastoin rakas -tyypissä esiintyy vaihtelua (sulkeissa essiivityyppien Index Agricolaensiksesta lasketut frekvenssit): rakkaana (2) ~ rakasna t. rakassa (7), sairaana (1) ~ sairasna t. sairassa (2), kuninkaana (1) ~ kuningasna t. kuningassa (2), puhtaana (1) ~ puhdassa (3), irstaana 'vapaana' (9) ~ irstassa (1); toisaalta vain vokaalivartaloisina valppaana (1), vanhurskaana (3), viisaana (1). Huom. myös suurena (2) ~ suurna (5) ja vuotena (3) ~ vuonna (14).

Säännöllisesti konsonanttivartaloisia ovat karitiiviadjektiivien ja aktiivin 2. partisiipin essiivit. Sitä vastoin järjestyslukujen ja eräiden yksittäisten sanojen essiivi muodostuu milloin konsonantti-, milloin vokaalivartalosta, esimerkkeinä Agricolalta tyypit kolmantena (23) kolmanna (18), kuukautena (9) kuukau(n)na (4). Rapolan (1965) mukaan vokaalivartaloiset essiivit pääsevät voitolle vasta 1800-luvulla. Kuten jo edellä esitetyistä asuista ilmenee, vartalon loppukonsonantti ja essiivin tunnuksen n milloin assimiloituvat (ks. 4.3), milloin jäävät assimiloitumatta. Usein assimilaation synnyttämä geminaatta- n lyhenee (ks. 6).

Esimerkkejä:

Agr. lesne ~ lesse, ioutilasna ~ ioutilassa, walmisna ~ walmissa, autuassa, parassa, Wimeizne ~ wimeisse, kelwolissa, Colmanna, CVdhenna cuucaunna, Kymmenne 'kymmenenä' (myös Kustaa Vaasan kirje kymmennä ), teruehne ~ teruenne, toorehnans 'tuoreena(nsa)' so. raakana, coollunna ~ coolluna, ioopununna, wijatoina, saastatoina, alastoinna

Ika. kewännä, hengellissä rumisna, turmelematoinna

Raj. racasna caltaisnansa 'vertaisenaan'

LPet. taitamatoinna nuorna

Thur. wihamiesnäns, wijmmeisnä.

Esimerkkejä essiivistä myös jaksoissa 4.3, 6 ja 12.1.

14.4 Inessiivi

Inessiivin tunnus on yleisesti yksinäis- s:llinen (- sA ) tai loppuheittoinen (- s ), joskin Agricola viljelee näiden varianttien ohella yhtä ahkeraan nykykielistä asua (- ssA ). Rapola (1965) toteaa, että yksinäis- s:llisen inessiivin valta-asema alkoi horjua vasta 1700-luvulla.

Esimerkkejä (Agricolalta):

hoonesa, kircoisa, merese, wilpittomes Rackaudhesa, iosa, cusa, tese (toisaalta misse, misseken jne. kolmattakymmentä kertaa ja vain kerran miseken ).

Mainittakoon, että 3. infinitiivin inessiivimuodot ovat 1600-luvun kirjoittajilla poikkeuksetta loppuheittoisia (esimerkkejä lauseopin jaksossa 37.6); Agricolan yhdeksästä esiintymästä vain kahdessa on säilynyt loppuvokaali: andamassa, istumas, candamasa, cwlemas, szömes /syömäs/, wastamas ia candamas.

14.5 Illatiivi

14.5.1 - hVn

Illatiivin tunnuksen h, joka nykykielessä on säilynyt pääpainollisen tavun vokaalin sekä muissa asemissa diftongin jäljessä (esim. työhön, tiistaihin, taloihin ), esiintyy yleisesti pääpainottoman tavun vokaalin jäljessä Agricolan, Westhin, Martin, Hemmingin ja Kollaniuksen teksteissä, satunnaisesti muillakin kirjoittajilla. Sitä vastoin 1642-vuoden Raamattu on Rapolan (1965) mukaan jo modernilla kannalla (- hVn yleensä diftongin jäljessä).

Esimerkkejä:

Agr. matkahan, siahan, saamahan, kiusamahan

Hemm. caickihin nuorihin ihmisihin

Finno sucuhun, waimohons

Koll. omahan mehdhähänsä 'metsäänsä', colmeen jacohon.

Sporadisesti hVn -tunnusta näkee pitkävokaalisissa vartaloissa, joissa - seen on nykykielessä yksinomainen:

Agr. taijuahan pein /taivahaan/ tai /taivaahan/, waattehen

Raj. cappalehen.

Säännönmukaisia olisivat asut taiva(h)asen, kappale(h)esen, vaatteehen, ts. tunnusvariantti -sen vartaloissa, joissa päätettä edeltävä tavu alkaa h:lla, variantti - hen (> - hVn ) muissa tapauksissa. Systeemi on kuitenkin sekaantunut, ja VKS:n rinnakkaisasujen yhdentyminen on johtanut nykykielen seen -tunnukseen (ks. 14.5.3).

14.5.2 Katoilmiöitä

Yksikön illatiivimuodoista tunnuksen h on väliin kadonnut pitkävokaalisissa vartaloissa (tyypit murhee -, puhtaa -) sekä eräissä pronomineissa.

Esimerkkejä:

Agr. Waatteen 'vaatteeseen', waivan ia murhen 'murheeseen'

Sor. iongun 'johonkin' (oik. johonkuhun)

LPet. cunga, eikä cungan 'mihinkään'

Ika. älköön cungaan minusta luopuco, johonguun

Thur. johongun

Kolck. johonguun

Kex. Casten 'kasteeseen'.

Esitetynlaiset illatiivit ovat useissa tapauksissa ortografiselta asultaan yksikön genetiivin kaltaisia; illatiiveiksi ne tunnistaa vain kontekstin perusteella.

Monikon illatiivimuodoista on diftongin jälkikomponenttina oleva monikon i yleisesti kadonnut (ks. 9.2), samoin on usein kadonnut illatiivin tunnuksen h (esim. tapoi + hin > tapo + hin tai tapo + in ).

Esimerkkejä:

i > Ø:

Agr. Maiohin, Himohin, paickohin, iouckohin, tecohin

Flach. caswohin

Koll. pitohin

Ika. tapohin, neuwohin ja tecohin

ih > Ø:

Agr. Länein, paickoin, wanhoin leilein 'leileihin', monijn pienihi kirioin, henen Waatteinsa 'vaatteihinsa'

Finno raamatuin, tapoin, pauloin

Eras. Riettain sanoin eli töihin

Sor. caswoin, sanoin

Ika. Engelein, sencaldaisin paickoin

Kolck. aicoin saada

Raj. Prophetain asti 'profeettoihin' (monikkovartalosta profeettai - ks. 13.3.3)

Flach. Iancaickisijn Majoin.

Monikkomuotoihin rinnastuvat seuraavat diftongivartaloiset yksikön illatiivit (diftongeista ks. 9.1 a, 9.2 a ja 11.1):

Agr. tehen Puhein 'puheeseen', wanhan waattein 'vaatteeseen'

Martti talohin 'taloon'

Koll. Wirohin 'Viroon'

Kolck. yhten Ropoin 'ropoon'.

Muist. Vain ortografinen on h:n kato seuraavissa tapauksissa:

Agr. tehen Somen man /suomen maahan/, ettei Herra sinun Maanpaiska /maahan paiskaa/, Saxaman /saksam(m)aahan/, pani heite Jalcapuun /-puuhun/.

14.5.3 - sen (~ - seen )

Illatiivin seen -tunnuksen pitkä vokaali on analoginen: se on syntynyt kontaminoitumalla aiemmista tunnuksista *- sen (liittyi yksikön ja monikon vartaloon, jos viimeinen tavu alkoi h:lla) ja *- hen (muissa tapauksissa). Pisimpään alkuperäinen sen -pääte säilyi huone, taivas -tyyppisten nominien illatiiveissa, ts. kolmitavuisissa vartaloissa. Eri vartalotyypit - ja niin ikään tunnukset - ovat sekaantuneet, minkä huomaa VKS:n rinnakkaisasuista (ks. 14.5.1): esim. illatiivista * hoonehesen tuli analogisesti huonesehen, alkuperäisestä asusta * kallihesen tuli kallisehen ja tyyppi * taivahasen sai rinnakkaisasun taiva(h)ahan ~ taivaha(h)an. Toisaalta alkuperäiset asut * vaatteɣehen, * kasteɣehen kehittyivät asuihin vaatte(h)esen, kaste(h)esen, kun * ek - ja * eh -nominit sekaantuivat.

Pitkävokaalisen seen, siin -tunnuksen analogiamalleina lienevät olleet ihmiseen, ihmisiin (~ ihmisehen, ihmisihin ) -tyyppiset illatiivit, joissa osa vartaloa (- se -) on tajuttu päätteeseen kuuluvaksi. Tällöin päätteen vokaali olisi huonehesen ym. -tapauksissa analogisesti pidentynyt (> huone(h)eseen ), kun taas kallisehen ym. -tapauksiin syntyi pitkä vokaali h:n kadottua (> kalli(i)seen ). Olipa kehitys kumpi tahansa, lopputulos oli sama. VKS:ssa kehitys ei vielä johtanut täysin nykyisenlaiseen tasoittumiseen, kuten rinnakkaisasut osoittavat. Horjuvan ortografian vuoksi lukutapa ei tosin aina ole varma, joten pääte - sen voi joissakin tapauksissa yhtä hyvin edustaa seen -varianttia.

Esimerkkejä:

Agr. Ikehesen 'ikeeseen', murehisens 'murheisiinsa', Hambaisens < hampahisens ( a ) 'hampaisiinsa', taiuasen ~ taiuaseen, taiuaisen < taivahisen 'taivaisiin'

Lju. lyhtehisen 'lyhteisiin'

Koll. callisehen (alk. * kallihesen ), taewaisehen (alk. * taivahisen )

Andr. Murehesen

LPet. Taiwaisen.

14.6 Allatiivi

Useat vanhimmat kirjailijat, Agricolan lisäksi etenkin Martti, Hemminki, Elimaeus ja Kollanius, suosivat n -loppuista allatiivinpäätettä - (l)len. Jo 1642-vuoden Raamatussa samoin kuin 1600-luvun kirjoittajilla yleensä n -pääte on satunnainen. Vallalla on nykykielen mukainen - lle, tosin väliin yksinäis- l:llisenä (ks. 6) tai loppuheittoisena (ks. 12.1).

Esimerkkejä:

Agr. wasemellen polellen, sillen autuallen luuatullen Maallen, meillen, teillen, heillen

Lju. iollen, sillen

Hemm. meillen ia caikillen inhimisillen

Ika. [ei] kellengään, wuotellen

LPet. caupungeilen, wärällen tiellen

Kex. [ei] kellengän.

14.7 Abessiivi

Abessiivin tunnus on VKS:ssa yksinäis- t:llinen, väliin loppuheittoinen - t(A) ; nykykielen tunnuksen geminaatta vakiintui vasta 1800-luvulla, joskin jo Vhaelin (1733) kieliopin Negativus-sijan (= abessiivin) esimerkit ovat ttA -tunnuksisia. Abessiivin vahvistimena on vanhimmassa kirjakielessä usein prepositio ilman, 1600-luvulla jo harvemmin (ks. 20.2 s.v. ilman ).

Esimerkkejä:

Agr. ilman armotas, ilman henete, ilman waimoita ia lapsita, loppumata, epelemet, lackamat

LPet. Ilman minuta, synnitä, tietämät

Proc. ilman yhdetäkän wilpitä.

Päätteen laukaisema alkukahdennus (alk. *-ttAk ) kuvastuu mm. asusta yhdhetäckään (Koll), jossa geminaatta- k:n merkkinä on ck. Esimerkkejä 3. inf. abessiivista lauseopin jaksoissa 37.6.6 ja 39.5.3.

14.8 Komitatiivi

Komitatiivi on suhteellisen pienitaajuinen sija niin VKS:ssa kuin nykysuomessakin, ja sitä tapaa suunnilleen yhtä harvoin Agricolan kuin 1600-luvun saarnakirjailijoiden teksteistä: Index Agricolaensiksesta löytyi nelisenkymmentä komitatiivimuotoa, kahdentoista 1600-luvun kirjailijan tuotannosta parikymmentä, näistä runsaat puolet Laur. Petriltä ja Ikalensikselta. Oulun korpuksessa (= 1960-luvun yleiskieli), jonka sanemäärä on suunnilleen sama kuin Agricolan teosten, komitatiiveja on 62 (Virkkunen 1977). Komitatiivin tunnus (- ne -) liittyy harvaa poikkeusta lukuun ottamatta nykykielen tavoin monikkovartaloon. Kaikissa havaitsemissani tapauksissa on 3. persoonan omistusliite. Asultaan nykykielestä poikkeavia ovat seuraavat: Agr. wffrinens, eitinens, hingistinens 'oreineen' (toisaalla Hingistöijnens; vrt. r. hingst ), houinens 'hoveineen' (huomattakoon, että Agricola muutenkin käyttää i -vartaloista yksinäis- i:llisiä monikkomuotoja; ks. 13.3.2); Kolck. eitinens ; Raj. Sotajouckonensa ; LPet. huowinensa, jouckonensa.

14.9 Instruktiivi

Yksikkövartaloiset instruktiivimuodot ( kovan pro kovin ym.) lienevät VKS:ssa jonkin verran yleisempiä kuin nykyään:

Agr. ialghan, cowan (1600-luvulla usein jo cowin ), wissimen /vissimän/ 'varmemmin', rohkiaman 'rohkeammin'

As. ylönmielen 'vasten tahtoa', ylönmuodon 'ylenmäärin'

Ika. cowan on händä racastanut

Instruktiivin käyttöä esitellään useassa yhteydessä, mm. muoto-opin jaksoissa 19.3.1 ja 20.1.3 sekä lauseopin jaksoissa 37.5 (2. inf. instr.), 39.2.2.2 (3. inf. instr.) ja 39.8 (tyyppi vesissä silmin ym.). Mainittakoon tässä yhteydessä, että suomeksi, suomen kielellä -tyyppisten ilmausten vastineena on VKS:ssa usein instruktiivi ( kielen ~ kielin ):

Agr. Euangelium - - tydhe /tyydää/ 'merkitsee', Somenkielen , quin - - Hyue Wsisanoma

Ika. kirioitit he - - Latinan, Graecaan, ja Hebraen kielen ; JEsus Nazarenus - -

Proc. kirjottain monda - - Kirja Graecan, Latinan, Ruotzin ja Suomenkielin

Flach. sai suuren halun - - lueskella Oppenuiten Miesten kirjoituxia Ruotzin kielin.

Huom. myös Agricolan kielincandaiat 'juoruilijat', kielincandeista 'juoruilemisesta'.

Toisaalta nominatiivi on instruktiivia yleisempi sellaisten yhdyssanojen määriteosana kuin paha(n)elkinen 'pahanilkinen' ja lukusana + kertainen:

Martinius 1689 Yxikertainen, Caxikertainen, Colmikertainen, Näliäkertainen

Bång yxinkertainen

Hamm. cahdenkerraisen Osan

Huom. Agricolan Sadhoin kerdhoin, seitzeminkerdhoin ja Petraeuksen (1649) kieliopin satakertaisest, monenkertaisest ~ moninkerroin.